Rakkaudesta ja mielenrauhasta

Kommentti edelliseen päreeseeni.

.

Rakkauden kohteessa yhdistyvät oma ja toisen halu niin erottamattomaksi ja voimakkaaksi elementiksi, että kohteen menettäminen tuottaa suurta tuskaa. Ja koska kaikkeen kiintymykseen itseensä sisältyy ero, rakkaus on väistämättä aina myös traagista eli aiheuttaa kärsimystä samalla, kun se antaa kaikkein suurimman nautinnon ja onnen tunteen. Tämä asiaintila pätee niin seksuaaliseen haluun kuin halun laukeamisen seurauksena syntyviin jälkeläisiin ja niiden hoivaamiseen [PS.].

. 

Jälkeläiset ovat seksuaalisen halun biologinen syy ja seuraus, mutta nautinto on monimutkaisempi psykosomaattinen voima, jonka voi tavallaan ‘irrottaa’ jälkeläisten saamisesta. Nautinnon halua tai pikemminkin nautinnon halun yhä uudestaan ja uudestaan kalvavaa tyydyttämisen pakkoa ei kuitenkaan voi hillitä ja hallita kovin helposti, koska se on niin kietoutunut ihmisen koko ‘olemukseen’ ja antaa hänen elämälleen usein kaikkein perustavimman merkityksen ja mielekkyyden tunteen.

.......

Jos elämästä puuttuvat kaikki sukupuolisen kiintymyksen mahdollistavat kohteet tai nuo kohteet osoittautuvat riittämättömiksi ihmisen tajutessa, että halu on loputon eikä johda oikeastaan mihinkään vaan pelkästään uusintaa ja toistaa itseään loputtomiin, hän alkaa kehittää fantasioita ‘kosmisesta’ tyydytyksestä ja koko elämän universaalista mielekkyydestä. Nietzschen Schopenhaueria soveltavin sanoin: ‘Ihminen tahtoo mieluummin ei-mitään kuin on tahtomatta’.

.

Mutta myös tällainen, ‘saavuttamattoman’ rakkauden kohteen etsiminen on kaikessa autuaaksitekevyydessään samalla sekä pakottavaa että kärsimystä aiheuttavaa, joskin hyvin eri tavalla kuin 'saavutettavaa' kohdetta etsivällä ja löytävällä eroksella. Silti uskovankin ihmisen kaipaus on universaalisti seksuaalista. Se etsii kuitenkin jotain lopullista ja perimmäistä yhteyttä, jossa koko haluava tietoisuus viimein tyydyttyy ja raukeaa ja jossa ihminen olettaa saavuttavansa lopullisen mielenrauhan. 

.

Pysyvä mielenrauha voidaan siis varsin perustellusti kokea alkuperäisen biologisen ja psykologisen halun [elämän] täyttymykseksi ja kumoutumiseksi tuonpuoleisessa onnessa. Mutta kuinka ollakaan, tällä tavoin rakkaus mielihyvää tavoittelevana haluavana eroksena muuttuukin perimmäisen mielenrauhan vastakohdaksi, ellei peräti sen viholliseksi. Siitä huolimatta ja sen vuoksi johdonmukaisella tavalla askeettinen elämäntapa ei ole mikään psyykkinen sairaus tai jopa 'virhe' evoluutiossa [ikäänkuin päämäärättömässä evoluutiossa voisi olla virheitä] vaan pikemminkin tarkoin pohdittua ymmärrystä haluavan eroksen umpikujasta.

. 

PS. Tarkoitan rakkaudella tässä pääosin erosta, en niinkään 1] agapeta eli mahdollisimman pyyteetöntä lähimmäisenrakkautta tai 2] jotain rakkauden kaltaista ‘kosmista’ tunnetta: ylevää ihastusta, jota ihminen saattaa kokea suhteessa luontoon tai koko maailmaan ja olemassaoloon. Tällaiset ‘rakkauden’ ilmentymät ovat joko a] uskonnollisia vakaumuksia/hyveitä [buddhalaisuus (tietyin varauksin, koska buddhalaisuus on synergististä), kristinusko (monergistinen pelastusoppi)], b] rationaalisia velvoitteita [stoalaisuus, Kant]  tai c] estetiikan alueeseen kuuluvia merkityselämyksiä - eivät pelkästään sukupuolisuudesta kumpuavia kiintymyksen lähteitä, joskin myös niiden viimekätinen perusta on ihmisen haluamisessa, joka palautuu ytimeltään seksuaaliseen nautintoon, joka on orgaanista elämää ylläpitävä energeettinen elementti.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/09/voiko-ketaan-rakastaa-saamatta-haavaa.html