Olemassaolosta uskoon ja takaisin

Valkea kommentoi Ironmistressin päreessä ‘Ja anteeksihan en anna...’: ‘Kysymys Jumalan olemassaolosta ei liity psykologiaan ja on siitä erillinen.’

.

1

Valkean tekemä ero olemassaolokysymysten ja psykologian välillä on lähtökohta, joka pohjalta voi ainakin hieman selventää puhetta Jumalasta eli mitä me tarkoitamme sellaisella puheella. Modaalilooginen päättely osoittaa, että Jumalasta ei voida tietämällä tietää mitään sisällöllistä, mutta Jumalan olemassaoloa ei myöskään voida tiedollisesti kumota. Itse asiassa teistinen oletus Jumalan olemassaolon mahdollisuuden puolesta on modaalisesti pätevä, vaikkei tietenkään sitova, koska Jumalaan ei kenenkään tarvitse uskoa, vaikka ‘hän’ olisi olemassa.

.

Usko on perusteiltaan 1] luottamusta ‘kokemukseen’ Jumalan olemassaolosta [psykologinen/emotionaalinen ‘auktoriteetti’], 2] luottamusta siihen, että Raamatun ilmoitus on Jumalasta lähtevää [tradition auktoriteetti], 3] luottamusta tieteellisesti tutkitusta evidenssistä tehtyihin Jumalan olemassaoloa puoltavin tulkintoihin [tutkimuksellinen auktoriteetti]. Mikään näistä kolmesta uskoa tulevasta luokittelusta ei kuitenkaan ole suoraan oikeutettavissa tiedollisesti, vaikka Jumalan olemassaolo voidaankin Plantingan tavoin, ilman tiedolliseen päättelyyn sisältyvää ristiriitaa, osoittaa olevan ‘kumoamaton kumoaja’, joka pysäyttää naturalistisen evidenssin loputtoman regression, mitä naturalistinen [luonnontieteellinen] metodi ei perustavan metodisen lähtökohtansa [kokeellinen havainto on aina teoreettis-kokeellis-havainnollisesti tarkennettavissa ja/tai falsifioitavissa] vuoksi itsessään pysty tekemään [mitään perimmäistä alkua (tai loppua) on mahdoton todentaa empiirisesti havainnoimalla].

.

Naturalistit useimmiten kiistävät Plantingan argumentin tiedollisen ristiriidattomuuden, mutta toissijainen analyyttinen saivartelu käsitteiden semantiikasta voi tietysti jatkua loputtomiin ja silloin olemassaolon todistusta käsiteleviä tiedollisia kriteerejä laajennetaan yleensä epäsuoraan joskin välittömästi koskemaan myös edellä esitettyjä, uskoa tukevia tai sitä vastustavia perusteluja [ateisti-naturalisti ei luota uskovan perusteluihin ja kieltää ja vice versa], jotka siis eivät ole puhtaasti tiedollisia vaan psykologisia ja/tai tieteellisiä.

.

Modaaliloogiset johtopäätökset osoittavat meille tässäkin asiassa pelkästään loogisen päättelymme mahdollisuuksien tiedollisesti ymmärrettävät rajat eikä väitä mitään sisältökysymyksistä vaan kuten sanottu, metafyysisestä ja/tai teistisestä lähtökohdasta katsoen: pelkästään sen, mitä seuraa, jos emme oleta olemassaoloa ja tietoisuutta transsendenttisiksi [teistisen Jumalan ilmoituksiksi ja ‘ilmentymiksi’]. Siitä seuraa ‘absoluuttinen’ kontingenssi ja kaaos: maailman perimmäinen absurdisuus, jota naturalismi ei voi peruslähtökohtiaan kieltämättä väistää kuin pitämällä koko ongelmaa merkityksettömänä tutkimuksen kannalta [silti myös naturalisti etsii jatkuvasti perimmäistä syytä ja mieltä elämälle empiirisellä tutkimuksella].

.

David Bentley Hart myöntää, että ihminen voi kyllä elää maailmassa, jota pitää täysin absurdina, mutta vähintään älyllisen rehellisyyden vuoksi ei pitäisi totuuden nimissä väittää, ettei Jumalaa ole olemassa, mikäli tietoisuutta ja olemassaoloa on mahdoton ‘todistaa’ luonnontieteen metodein. Sillä nimenomaan totuutta naturalisteilla ei ole – tai sitten heidän totuutensa [esim. alku tai loppu, jossa/johon evidenssin regressio pysähtyy] on 1] joko deflatorinen eli/tai triviaali [yleensä matematiikalla ‘maagisesti’ verifioitu ‘perimmäinen’ havainto], 2] kehäpäättelyä [havainto perustellaan matemaattisesti siihen vaikuttavien syiden summana eli ‘selkokielellä’ sanottuna siitä itsestään käsin (vrt. Russellin paradoksi eli osan ja kokonaisuuden suhteen dilemma)] tai 3] tiedeyhteisön auktoriteetin hyväksymä ‘tilastollinen fakta’. Modaaliloogisesti mikään näistä kolmesta ei voi olla pätevä todiste Jumalan olemassaoloa vastaan. Tiedollinen 'hyvereliabilismi' [tutkimuksen (lähinnä metodiin liittyvien) eettisten periaatteiden noudattaminen takaa tutkimustuloksen luotettavuuden] ei lisää tähän jaotteluun mitään olennaisesti uutta ja kuuluu lähinnä kolmoskategoriaan.

.

2

Erottelu Jumalan olemassaolon [metafyysinen aspekti] ja Jumalaan uskomisen [psykologinen aspekti] välillä on aina syytä tehdä ja pohtia ensin, jotta selkiytettäisiin sitä, mistä puhutaan, kun puhutaan uskosta Jumalan olemassaoloon tai kielletään jopa järkevä mahdollisuus uskoa siihen.

.

Luottamusta on monenlaista ja monenlaisiin asioihin ja ilmiöihin kohdistuvaa. Luottamus tieteelliseen evidenssiinkään ei ole pelkästään ‘tieteellinen’ asia vaan tiettyä vakuuttuneisuutta evidenssin uskottavuudesta, perustuipa tämä vakuuttuneisuus sitten tilastollisiin  tekijöihin, teoreettisiin esityksiin tai uskonnolliseen motiiviin, jota pidän pääosin  psykologisena.

.

‘Valinnan varaa’ ja toisiaan täydentäviä luottamuksen motiiveja sekä ‘indikaattoreita’ siis löytyy. Omalta osaltani en kuitenkaan halua puuttua väittelyyn uskovien ja ei-uskovien ihmisten välisistä psykologisista eroista edes viiden metrin kepillä [ainakaan tässä yhteydessä], joten jatkakoon muut ihan rauhassa sitä polemiikkia. Ihmisten asenteiden välillä suhteessa Jumalaan on väistämättä eroja, mutta minä teen oman valintani itse niin kuin teen ja jätän tieteelliseksi naamioituneen dogmaattis-ideologisen kiistan ateistien ja uskovien luonteenominaisuuksista niille, jotka haluavat puoliväkisin olla oikeassa Jumalan suhteen ja tekemättä [yleensä tiedostamattaan] erottelua Jumalan olemassaolokysymyksen ja Jumalaan uskomisen välillä. Siinä menevät aina ‘metafyysiset puurot’ ja ‘psykologiset vellit’ sekaisin. Lopputuloksena on yleensä vähintäänkin huonosti maustettu ellei peräti pilalle mennyt paisti [usko, joka on pilaantunut ideologiaksi ja/eli vallan välineeksi; vrt. myös: - - “[...] kun kirkon järjestys oli otettu näin valtion suojelukseen (300 luvulla), Hart toteaa tästä tapahtumasta, että ‘se oli epäilemättä laitoskirkolle suureksi eduksi, mutta kristinuskolle ilmeinen katastrofi’”].

.

3

Kysymys Jumalan olemassaolosta on perimmältään eri asia kuin persoonallisuuspsykologiset määritelmät, mutta usko Jumalaan ei ole täysin irrotettavissa persoonallisista ominaisuuksista. Jos niiden pohjalta kuitenkin ryhdytään luokittelemaan ateisteja ja teistejä ikään kuin usko olisi välttämättä riippuvainen ja johdettavissa esim. hyvästä isäsuhteesta ja epäusko huonosta, toimitaan sellaisen motivaation pohjalta, joka kertoo vähintään yhtä paljon luokittelijan/leimaajan omasta kuin luokiteltavien persoonallisuudesta. Mitä tarkoitusperiä tällainen, useinkin lähes pakkomielteinen, leimaaminen lopulta palvelee? Pelkästään tieteellisiä ne eivät nimittäin ole. Tai sitten tieteellinenkin asenne on viime kädessä ideologinen eli vallankäytön ja hallinnan ilmentymä.

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2014/04/ja-anteeksihan-en-anna.html

http://www.seurakuntalainen.fi/blogit/lassen_blogi/422/puheenvuoro_henkiloseurakunnista