March 28, 2014

Unissakävelyä [osa x]

Tarkennettakoon ‘Tiede ja pseudotiede’-pärettäni sen verran, että Descartes epäili äärimmillään [harkitun liioittelevasti?] jopa matemaattisen metodin pätevyyttä erottaa totuus 'totuudeksi naamioidusta' valheesta, jonka ja johon ilkeä demoni-jumala oli ihmisen kyvyt luonut. Niinpä ihmisen totuudentavoittelun takasi lopulta vain usko siihen, että Jumala ei huijaa meitä, eli hän ei ole luonut pelkkää ‘totuuskuplaa’, jota ei lopulta ole edes olemassa kuin ihmisen järjen ja kokemuksen synnyttämissä mielikuvissa.
.
Mutta/ja - kun tämä usko sisäistetään täysin, se voidaan ikäänkuin unohtaa. Näin on käynyt etenkin eksakteissa matemaattis-empiirisissä tieteissä. Matemaattiset empiristit eivät siis tiedä ‘uskovansa’, vaikka pelkät todennäköisyydet ovat aina suhteellisia ja/eli pragmaattisia eikä edes ‘puhdas’ matematiikka voi vakuuttaa meitä kuin trivaalisti [mikä ei ole tietoa vaan itsestään selvää tautologiaa: kuin ilmaa, jota hengitämme] tai maagisesti: projisoimme matemaattisiin kaavoihin, jopa numeroihin, ‘elävän ja luovan hengen’. Tai sitten piirrämme kuvan, jonka pitäisi olla ‘simuloitu’ malli esim. painovoimasta. Mutta voiko painovoimasta itsessään [an sich/per se] piirtää ‘kuvan’? Sehän vaatii ‘luovaa mielikuvitusta’, eikö? Tämäkö on eksaktia luonnon-tiedettä? Tätäkö lopulta on myös matematiikka: kuva, merkki, representaatio?
.
Ergo: meillä ei voi olla tietoa ilman representaatioita, jotka taas voivat olla “‘olevan olemisen’ ilmaisijoina” pelkkää harhaa Descartes’n tarkoittamassa mielessä. Eihän tasasivuisia kolmioitakaan ole ideaalisesti olemassa kuin representaationa eli ideoina. Väitän, että tämä huomautus pätee kaikkeen matematiikkaan, ei ainoastaan geometriaan. Matemaattinen ‘tieto’ on tavallaan maagista unta, ellet sitten samalla usko Jumalaan, mikä on omanlaistaan unta sekin, ehkä vain hieman ‘elävämpää’ kuin pelkkä matemaattis-maaginen uni, ei kuitenkaan yhtään sen todempaa, koska mitään Totuutta [iso ‘T’] ei ole olemassa kuin kielellis-metafyysisenä konstruktiona, joka teismissä saa ‘voimansa’ uskon kokemuksesta, mitä ikinä se sitten onkaan ja tarkoittaakaan - - [totuus (pieni ‘t’) tiedollisena hyveenä (esim.  Alvin Goldmanin hyvereliabilismi) on sopimus (vrt. deflationaaris-naturalistis-matemaattinen totuuskäsitys), jonka tiedeyhteisö hyväksyy eli ‘siunaa' = metodin hyveellisen soveltamisen ja noudattamisen tulos julistetaan tieteelliseksi totuudeksi].
.
Dialektis-argumentatiivisen tiedon teoreettiset kriteerit kiertävät kehää tai ajautuvat regressioon [osan ja kokonaisuuden analyyttiseen synteesiin emme koskaan kykene, koska se vaatisi tietoisuutemme jakautumista vähintään kahtia (logiikan säännöillä kikkailu ei tässä auta)] eivätkä fysiikan matemaattiset alkuehdot tai koordinaatit puolestaan takaa muuta kuin tutkittavan ilmiön ‘sisällä’ tapahtuvien syy-suhteiden tutkimisen; niiden ulkopuolelle emme pääse ilman metafysiikkaa eli jatkamalla ‘puhtaan’ representaation mielikuvituksellista tietä. Mutta se tie onkin sitten meille aina avoinna – ad. inf.
*

1 comment:

tommi said...

Lähestyt tässä Descartesia Aristoteleen näkökulmasta. Descartes esitti filosofiassaan ajatuksen, että mitä jos kaikki mitä maailma meille esittää onkin pahan demonin huijausta. Jäljelle jäi vain, mitä ei voi ajatella. Matemaatikkona Descartes tunsi geometrisen ajattelun: jos on jokin suorakulmaisen kolmion teoreema, se on sitä jos on mahdotonta ajatella toisin jos oletetaan että sk-kolmio on olemassa ja geometrian aksioomat pätevät. Riippumatta siitä, pätevätkö ne todellisuudessa vai ei. Aristoteleen logiikka poikkesi tästä varhaisesta if-thenismistä ja oletti että päättelyn lähtökohdan pitäisi olla totta.

D ajatteli, että riippumatta siitä, mitä olemme ja mitä maailma on, näyttää olevan ajattelun sääntöjä, jotka eivät perustu faktoihin ja jotka pätevät joka tilanteessa. Nämä säännöt sitten olivat jotenkin jumala, jonka olemassaolo seurasi matematiikasta eikä päinvastoin, sikäli kuin olemassaololla voi edes olla tällaista suhdetta. Tällaista geometrista ajattelua, joka perustuu toisen vaihtoehdon mahdottomuuteen eli ristiriitaisuuteen, D kutsui intuitioksi.

Koska päättely eli ajattelu ei riippunut premissiensä totuudesta, ei ole mitään ongelmaa vaikkapa olettaa, ettei identiteetin laki A = A pätisi. Sellainen järjestelmä on vain sikäli mielenkiinnoton, että siitä on hankala keksiä mielenkiintoisia teoreemoja. Nykymaailmassa logiikoita on laajennettu ja supistettu ja tutkittu, mitä seurauksia milläkin on.

Spinoza otti tämän intuition filosofiaansa, ja S:n jumala ajatteli kaikki ajatuksensa intuitiivisesti, siis ymmärtämällä ne väistämättömiksi. Ihmispolo rajallisella järjellään ja puutteellisella tiedollaan joutui tulemaan useimmiten (ellei sattunut olemaan matemaatikko) arvauksilla, uskomuksilla ja heuristiikoilla.

Kirjoituksessasi mainitusta ihmisen olemisesta: metodin esityksessä D. ilmoitti jatkavansa elämistä normaalien tapojen mukaan. Hän ei halunnut, että filosofian vapaata ajattelua rajoittaisi tai vääristäisi henkilökohtaiset tarpeet tai lähtökohdat. Hänen filosofiansa arvostelu vastakkaisesta lähtökohdasta herättää tunnelman, että halutaan kieltää jonkun ajattelemasta toisin kuin ajatus, joka tuo minulle henkilökohtaisesti lohtua vaikka oikeastaan ei ole minulta mitenkään pois jos joku tekee toisenlaisiakin ajatuskokeita.

Aikansa huippumatemaatikkona D ei tietenkään kokenut matematiikan maailmaa kuivaksi ja ahtaaksi. Lisäksi tuohon aikaan luonnontieteet edistyivät kovaa vauhtia matemaattisen metodin avulla. Ja lisää matematiikkaa piti kehittää, koska pullonkaulana oli kunnon formalismien ja laskumenetelmien puute, johon oli keksitty kaikenlaisia nerokkaitakin apukeinoja, mutta joka ratkesi vasta kun differentiaalilaskenta keksittiin.