Non sequitur

Kemppinen kirjoitti päreessään ‘Valossa lumi’: ‘Raitiovaunun sijasta palailin kävellen ja mietin, miten mikään omat lakinsa ottanut, siis esimerkiksi elävä luonto ja sen toinen ilmentymä, epäorgaaninen luonto, ei ole turhaa.’

.

1

Sitaatin päätelmä saattaa olla oikea, mutta se ei seuraa perusteluista vaan ihan jostain muusta, sanokaamme vaikka optimismista, joka on luonteenpiirre eli kontingentti psykologinen ominaisuus eikä mikään looginen premissi. Sama looginen ehto pätee mihin tahansa uskonnollistyyppiseen uskoon. Mutta toistan: johtopäätös ei sinänsä ole väärä, se vain ei taatusti seuraa noista premisseistä. - - Vain fideismi voi ‘perustella’ rationaalisesti uskonnollisen optimismin: Tertullianus, Pascal, Kierkegaard [varauksin myös Kant] ja Wittgenstein ymmärsivät tätä ‘asiaa’ ratkaisevasti syvällisemmin kuin esim. stoalaisuuden evidentialistinen perinne [johon myös panteisti Spinoza tukeutuu]. - - Tosiasioista ei voi loogisesti johtaa etiikkaa ilman psykologista virhepäätelmää eli jonkinlaista uskoa [tosin myös Kantin kategorinen imperatiivi on osittain ‘uskon’ asia]. - - Uskoa toki voi ja ehkä pitääkin [eikä epäorgaaninen luonto ole turhaa], jos siltä tuntuu, mutta vain ehdolla: ‘quia absurdum est’. - - Pragmaattiset todennäköisyyspremissit/-syyt eivät kelpaa tässä alkuunkaan, kuten ne eivät kelpaa missään muuallakaan vakavasti otettavassa filosofiassa, mitä myöskään tieteellinen päättely [paradoksaalista tai ei] jo pelkästään matemaattismetodisen eksaktiusvaatimuksensa vuoksi ei ole. Matematiikka on syy-yhteyksien kuvailua, ei syy-yhteyksien ymmärtämistä, joka on kielen sisällä tapahtuva semanttinen eli ‘epätäydellinen’ tulkinta. - - Usko luonnon mielekkyyteen ei siis seuraa luonnosta itsestään vaan ihmisen psykologis-esteettisestä ‘mausta’. Loogisesti kyseessä on non sequitur par exellence. - - Tästä non sequiturista kuitenkin seuraa, että luonnollinen teologia [vanhan kirkon oppi, etenkin ortodoksisuus] on magian ja animismin 'atavistinen' jäänne, kuten kaikki evidentialistinen reduktionismi. - - Uskonnollinen usko kohdistuu syvimmiltään aina absoluuttiseen semanttiseen tyhjyyteen, jolle mikään – hienoinkaan informaatiokoodi – ei voi antaa sisäistä mieltä [intrinsic reason for being] ilman ihmisen henkilökohtaisesti ‘uskovan maun’ suomaa tuntua kyseisen ‘systeemin’ ikään kuin luonnollisesta metafyysisestä merkityksestä. Esimerkiksi geneettiseen informaatiokoodiin sisältyvä mieli’ on ihmisen sille ‘lahjoittamaa’ [vrt. myös Davidsonin semanttisen lingvistiikan ‘credo’: principle of charity] - ikään kuin teleologis-sisällöllistä [‘semanttista’] mielekkyyttä, joka ei sisälly itse ‘matemaattis-syntaktiseen’ koodiin [tai ole 'ihmeen tavoin annettuna' koodissa]. Luonnossa itsessään ei ole ‘mieltä tai mieliä’. Joka muuta puhuu, kävelee tukevasti ilmassa eli tyhjyyksien päällä, näkee näkyjä ja käyttää ahkerasti ‘metafyysistä’ mielikuvitustaan. – Hmm. - Haluan kaikesta skeptisismistäni ja eksistentiaalisesta kyynisyydestäni huolimatta toivoa, että tällainen ihminen olisi onnellinen, sillä vaikka olenkin ehkä pilkkaaja, sisimmässäni asuu pieni mutta hyvä ihminen. Minä nimittäin pidän kovasti esimerkiksi lapsista, koirista ja kissoista - - ;\.

.

2

Edellinen määrittely pätee myös Richard Dawkinsin omaan genomiinsa kohdistuvaan ‘tieteelliseen’ kunnioituksen tunteeseen, sillä ihminen, joka haluaisi haudata genominsa sukuhautaan [kuten Dawkins] edustaa psykologisesti samanlaista ihmistyyppiä kuin pyhiinvaeltaja, joka on ostanut itselleen esim. palan Jeesuksen varpaankynttä, jota palvoo pyhänä reliikkinä. Dawkins tietysti – naiivi epikurolainen empiristi kun on – palvoo genomissa omaa geneettistä itseään, kun taas pyhiinvaeltaja palvoo itseään Jeesuksessa [jota tämän varpaankynsi edustaa]. Kristityllä on kuitenkin identiteetti ainakin ja nimenomaan Jeesuksessa, kun taas Dawkinsilla ei oman julkilausutun empirisminsä premisseistä lähtien edes voi olla  identiteettiä, koska hänen solunsa muuttuvat jatkuvasti eikä identiteettiä voi tämänkään vuoksi havaita aistein tai vaikka mikroskoopein ;\]. Selkokielellä sanottuna Dawkins ei palvo kuin omaa narsistista altruismiaan, mikä tekee hänestä moraalifilosofisesti joko halveksuttavan tai jos oletamme, että hän on vilpitön – säälittävän - olennon [itse asiassa Dawkinsissa itää kaikkein salakavalimmin naamioitunut rasismi: 'tieteellinen totuus'].

*

http://kemppinen.blogspot.fi/2013/08/valossa-lumi.html#comment-form

http://en.wikipedia.org/wiki/Principle_of_charity

http://en.wikipedia.org/wiki/Non_sequitur

http://en.wikipedia.org/wiki/Credo_quia_absurdum