June 26, 2013

ÄO-Päre, osa 1

Sitaatti on yhteiskuntatieteiden tutkimusmetodien professori Pertti Tötön kirjasta ‘Paljonko on paljon? Luvuilla argumentoinnista empiirisessä tutkimuksessa’, luvun ‘Älykkyysosamäärä: mustaa valkoisella’ viimeisen alaotsikon ‘Entä sitten?’ teksti.
.
Charles Murray voi vastata omasta ja edesmenneen Richard Herrnsteinin puolesta, että johtopäätös, jonka mukaan AÖ ei mittaa älykkyyttä, ei heilauta heidän meritokratian analyysiään eikä Affirmative Action-kritiikkiään. Meritokratia voi muodostua ja toimia älyn korrelaatin mukaan tapahtuvan valikoitumisen varassa, ja nimenomaan ÄO on havaittu vahvasti periytyväksi. Tähän ei ole vastaansanomista.
. 
The Bell Curven nostattaman kohun vuoksi Amerikan psykologiayhdistys APA kokosi asiantuntijaraadin laatimaan puolueettoman arvion siitä, mitä älykkyydestä tiedetään [Neisser ym. 1996]. Valkoisten ja mustien ÄO-ero vahvistettiin 15 pisteen suuruiseksi ja ÄO:n heritabiliteetin arvoksi Pohjois-Amerikan valkoisten keskuudessa todettiin ‘luokkaa 0,75', mikä selvästi ylitti Murrayn ja Herrnsteinin varovaisen arvion. Yksilöiden välisestä ÄO:n vaihtelusta 75 prosenttia arvioitiin siis geneettisen vaihtelun aiheuttamaksi tässä populaatiossa.
. 
Heritabiliteetin laskuperusteista ei vallitse täyttä yksimielisyyttä, joten muitakin arvioita esitettiin. Nature-lehden julkaisemassa 212 adoptio- ja kaksostutkimuksen meta-analyysissa käytettiin laskutapaa, jossa otetaan huomioon kohtu sisaruksille yhteisenä ympäristötekijänä. Sen johtopäätös kuului [Devlin, Daniels & Roeder, 1997, 470]: ‘Tuloksemme viittaavat paljon pienempään periytyvyyteen: laaja heritabiliteetti, joka mittaa geenien kokonaisvaikutusta ÄO:ään on ehkä 48 prosenttia; kapea heritabiliteetti, evolutiivisten argumenttien kannalta tähdellinen suure, koska se mittaa geenien additiivisia vaikutuksia, on luokkaa 34 prosenttia. Nuo johtopäätökset tarkoittavat ajatusta meritokraattisen yhteiskunnan kognitiivisten kastien muodostumisesta. Toisaalta kun Herrnstein ja Murray mukautuivat valtavirran kantaan siinä, että vain yksilöiden välisten ÄO-erojen periytyvyydestä voidaan puhua, ovat Arthur Jensen ja Philippe Ruston jopa jyrkentäneet kantaansa ryhmien välisten ÄO-erojen suhteen. He esittävät, että uusi näyttö viittaa ‘jonkinasteiseen geneettiseen komponenttiin mustien ja valkoisten ÄO-keskiarvojen erossa’  [Ruston & Jensen, 2005, 235].
.
Oli yksilöiden välisten ÄO-erojen periytyvyys sitten 50 tai 26 prosenttia, periytyvyyden kiistattomuudesta ja yhtä kiistattomasta Flynn-efektistä seuraa paradoksi. Jos ympäristötekijät selittävät parhaimmillaankin vain puolet ÄO:n vaihtelusta, miten on mahdollista, että ÄO on teollistuneissa kaupungeissa noussut jopa 15 pisteen vauhtia sukupolvessa? Näiden maiden geenipoolissahan ei liene tapahtunut mitään radikaalia paranemista [esimerkiksi maahanmuuttajien ansiosta], jos kohta ei Lynnin ja muiden eugeenikkojen pelkäämää rappeutumistakaan?  Flynn-efektin selityksen täytyy olla ympäristön muutoksessa, mutta ÄO:n periytyvyys ei tunnu antavan sille tilaa.
. 
Jos psykologiassa jaettaisiin Nobelin palkintoja, antaisin sellaisen William Dickensille ja James Flynnille. He ovat ymmärtääkseni ratkaisseet paradoksin [Dickens&Flynn 2001]. Ratkaisun avain on ÄO:n ja ympäristön molemminpuolinen kausaalinen vaikutus, mistä seuraa geenien ja ympäristön korrelaatio. Yksilö, jolla on jokin geneettinen taipumus, hakeutuu mielellään ympäristöön, jossa tuota taipumusta voi toteuttaa. Tuollaisessa ympäristössä taipumus pääsee parhaiten kehittymään, ja otollinen ympäristö voi jopa aktivoida geneettisiä vaikutuksia, jotka tylsässä ympäristössä jäävät passiivisiksi. Taipumuksen puhkeaminen kukkaan taas saa hakeutumaan vielä parempaan ympäristöön tai luomaan sellaisen. Näin syntyy Dickensin ja Flynnin mallissa kerrannaisvaikutukseksi kutsuttu efekti.
. 
Tavanomaiset heritabiliteetin laskumallit olettavat, että geenit ja ympäristö ovat toisistaan riippumattomia, minkä vuoksi laskumallit naamioivat geenien ja ympäristön korrelaatioon liittyvät ympäristövaikutukset. Kun ympäristön aiheuttamana pidetään vain sitä osaa ÄO:n kokonaisvaihtelusta, joka ei käy yksiin geneettisen varianssin kanssa, jäljelle jää vain vähän vaihtelua. Koko mitassa ympäristön aiheuttama vaihtelu tulee esiin vain sukupolvien välistä vaihtelua tutkittaessa. Siinä geenien ja ympäristön ‘mätsäystä’ ei tapahdu; vanhempien epäedullista ympäristöä ei vastaa heikko keskimääräinen geneettinen taipumus ja jälkeläisten hyvää ympäristöä parempi geneettinen taipumus, sillä geeneiltään sukupovet ovat samanlaisia. Tällöin ympäristön todellinen vaikutus pääsee esiin. Lopuksi Dickensin ja Flynnin malli olettaa, että toisten ihmisten ÄO on merkittävä kerrannaisvaikutuksia aiheuttava ympäristötekijä. 
. 
Matemaattisesti Dickensin ja Flynnin malli on varsin vaativa, joten en edes yritä avata sitä tässä enempää. Sen perusviesti on kuitenkin selkeä: ÄO:n periytyvyys voi olla 0,75, ja silti ympäristö voi vaikuttaa dramaattisesti ÄO:ään. Paradoksin ratkaisun lisäksi malli näyttäisi myös selittävän muutaman muun psykometriikan kannalta hankalan havainnon. Lapsille laskettu ÄO:n heritabiliteetti on alle 50 prosentin luokkaa ja nousee iän myötä kohti kahdeksaakymmentä. Dickensin ja Flynnin malli selittää tämän ilmiön sillä, että iän myötä yksilö ikään kuin saa sovitettua ympäristönsä oman ÄO:nsa mukaiseksi. Samasta syystä lapsuudessa ÄO vaihtelee, mutta asettuu iän myötä vakaalle tasolle. Samaan prosessiin liittyy tutkimuksissa toistuvasti saatu tulos, että erilaisilla esikoulu- valmennusohjelmilla aikaansaadut ÄO:n parannukset eivät kestä ajan hammasta vaan haihtuvat ohjelmien päätyttyä. Dickensin ja Flynnin mukaan ohjelmissa on kyse siitä, että niiden alkaessa ulkoinen ympäristö ikään kuin ajaa osallistujien itse valitseman ympäristön yli. Kun lapsen ympäristö ei vastaa hänen ÄO:nsa mukaisia taipumuksia, voi tuloksena olla merkittävä ÄO:n parannus, joka alkaa usein haihtua jo ohjelman aikana, kun lapsi saa ympäristön taas hallintaansa. Dickensin ja Flynnin malli olettaakin, että ympäristövaikutukset ovat välttämättä lyhytaikaisia. Sen vuoksi pyrkimykset vaikuttaa syrjäytyneiden aikuisiän kohtaloihin heidän lapsuuden ÄO:äänsä nostamalla ovat tuomittuja epäonnistumaan. Aikuisiän ÄO:n seurauksiin voidaan vaikuttaa vain aikuisiän ympäristön kautta. Dickens ja Flynn [2001, 364] jopa väittävät, että ne suhteellisen harvat tutkimukset, joissa on saatu näyttöä ohjelmien pysyvistä vaikutuksista, perustuvat virheelliseen metodologiaan, jonka vuoksi vain näyttää, että pysyvä nousu ÄO:ssa olisi saatu aikaan. Ympäristövaikutusten lyhytikäisyydestä seuraa myös adoptiotutkimuksissa havaittu ilmiö, että paremmista kasvuoloista saatu hyöty häviää aikuisena ja adoptoitujen ÄO alkaa lähestyä heidän biologisten vanhempiensa tasoa. Kuvioon sopii hyvin havainto, että mustan äidin ja valkoisen isän lapsilla on keskimäärin alhaisempi ÄO kun valkoisen äidin ja mustan isän jälkeläisillä. geneettisesti tapausten pitäisi olla samankaltaisia, mutta äidillä on oletettavasti suurempi rooli lapsen älyllisen ympäristön kannalta kuin isällä.
. 
Jos Dickensin ja Flynnin malli on oikeilla jäljillä, ei Herrnsteinin ja Murrayn meritokratialle jää edes teoreettista kasvualustaa. Eliittikoulujen kautta valikoituneen kognitiivisen eliitin ja sen eliittikouluihin valikoituvien jälkeläisten ÄO:t ovat sukupolviensa huippua, mutta eivät valikoivan pariutumisen ja korkean periytyvyyden vuoksi. Sosiologit ja taloustieteilijät ovat päätyneet varsin yhtenevään johtopäätökseen, edelliset ammatin mukaan määritellyn yhteiskuntaluokan ja jälkimmäiset tulojen periytymistä tutkittuaan: Kaikissa länsimaissa yhteiskunnallinen asema on vahvasti periytyvä, meritokratioita ei ainakaan vielä ole olemassa [Eriksson&Goldthorpe, 2002]. Koulutus on periytymisen kannalta ratkaiseva välittävä tekijä, ÄO korkeintaan sivuroolissa, ja sen vaikutus tapahtuu koulutuksen kautta. Samuel Bowles ja Herbert Gintis [2002] ovat yrittäneet estimoida, mikä voisi olla ÄO:n osuus tulojen periytyvyydestä Yhdysvalloissa, ja päätyneet häviävän pieneen lukuun. He korostavat, että tulos heidän mallistaan olisi samaa suuruusluokkaa, vaikka valikoivan pariutumisen aiheuttamalle vanhempien geneettiselle korrelaatiolle annettaisiin arvo 1 ja ÄO:n heritabiliteetti oletettaisiin sataprosenttiseksi. ÄO ei siis ‘rakenteista’ yhteiskuntaa juuri lainkaan.
*

4 comments:

Rauno Rasanen said...

ÄO-Päre, osa 2 sisältää toisen sitaatin saman kirjan luvusta 'Mitä Tatu Vanhasen kertoimet kertovat?'.

Valkea said...

Lapsen aivot ovat vasta muokkautumisvaiheessa. Lapsen aivot eivät vielä tavallaan ole täysin kykeneväisiä ÄO-testien tehtäviin, siksi ÄO:n geneettinen komponentti on lapsuudessa 0,4-0,5.
Aikuisiän aivot ja ÄO edustavat paremmin todellista ÄO:n periytyvää komponenttia, 0,6-0,8 (60-80% ÄO:n vaihteluista).

ÄO on pohjimmiltaan aivojen prosessointikykyä, ja siten riippuvainen aivojen prosessointikapasiteetista. Olisi epärationaalista olettaa, että roduille olisi erilaisissa olosuhteissa kehittynyt täsmälleen sama aivojen prosessointikapasiteetti.

Rushton ja Ankney (1996 ja 2000) laskivat yhteen kaikki tunnetut aivojen tilavuuden mittaukset. Ruumiinavauksista saatavat tarkimmat tilavuuden mittaukset osoittavat, että valkoisilla aivojen tilavuus on keskimäärin 1356 cm2 ja mustilla aivojen tilavuus on keskimäärin 1223 cm2. Lisäksi valkoisten aivot painavat keskimäärin selvästi enemmän kuin mustien aivot. Suurin osa aivojen kapasiteetista kuluu elimistön säätelyyn. Mitä suurempi keho ihmisellä on sitä suurempi osa keskimäärin hänen aivojen kapasiteetistaan kuluu elimistön säätelyyn. Mustilla on keskimäärin suurempi keho kuin valkoisilla, joten suurempi osa heidän aivokapasiteetistaan menee elimistön säätelyyn ja vähemmän jää käytettäväksi älylliseen prosessointiin. Aivojen koko selittää yli 0,40 älykkyyden vaihteluista. Se ei selitä yksinään yksilöiden ÄO:ta, mutta se selittää luotettavasti älykkyyden eroja ryhmien välillä. Aivojen älykkyys riippuu monesta tekijästä; aivojen koko, hermosolujen määrä, dendriittien määrä, synapsien biokemia, kullekin tehtävälle omistetun aivolohkon suuruus, jne. Isommissa aivoissa on taipumus olla enemmän hermosoluja, dendriittejä ja synapseja. Suuret aivot ovat keskimäärin tehokkaampia saman tehtävän suorittamisessa kuin pienet aivot. Haier et. al. (1995) testasi tätä asiaa, ja tutki aivojen tilavuuden ja älykkyyden välistä yhteyttä glukoosiaineenvaihdunnan avulla. Hän havaitsi, että älykkyyden ja glukoosiaineenvaihdunnan välillä vallitsee negatiivinen korrelaatio, - 0,58. Älykkäämmät ja suuremmat aivot käyttävät keskimäärin vähemmän energiaa saman tehtävän suorittamiseen kuin pienemmät aivot. Yksilöiden kohdalla tietysti energian kulutus lisääntyy mitä vaikeammasta tehtävästä on kysymys. Muut tutkimukset tukevat aivojen koon ja metabolisen tehokkuuden välistä yhteyttä (Gignac, Vernon & Wickett, 2003).

Kaksostutkimukset osoittavat, että geenit selittävät 50-90% aivojen tilavuuden vaihteluista (Bartley, Jones, & Weinberger, 1997; Pennington et al., 2000; Posthuma et al., 2002; Rushton & Osborne, 1995; Thompson et al., 2001). Tutkimukset osoittavat myös, että aivojen koon ja ÄO:n välinen korrelaatio pitää paikkansa sekä perheiden sisällä, että perheiden välillä (Gignac et al., 2003; Jensen, 1994; Jensen & Johnson, 1994), joka viittaa jaettuihin geneettisiin vaikutuksiin. Perheillä, joilla on suuremmat aivot, on keskimäärin korkeampi ÄO kuin perheillä, joilla on pienemmät aivot, ja perheen lapsilla, joilla on suuremmat aivot on keskimäärin korkeampi ÄO kuin lapsilla, joilla on pienemmät aivot. Mustien ja valkoisten aivojen koon erot ovat havaittavissa jo syntymästä lähtien (Broman, Nichols, Shaugnessy, & Kennedy, 1987; Rushton 1997).

Jensen (1994) osoitti Georgia Twin Studyn analyysissä, että että valkoisten ja mustien ero aivojen koossa korreloi 0.51 g:n kanssa (yleisälykkyystekijä).

Jatkuu ...

Valkea said...

Mulattien ÄO (valkoisten ja mustien sekoitus), joka on valkoisten ja mustien puolivälissä, viittaa älykkyyden geneettiseen periytyvyyteen (Owen, 1992; Jensen, 1977; Chakraborty et al., 1992; Parra et al., 1998). Samoin regression to the mean ilmiö viittaa älykkyyden geneettiseen periytyvyyteen (Jensen 1973; Jensen 1998b). Ympäristötekijät eivät voi selittää edellisten perusteella havaittuja ryhmätason vaihteluita. Kun tutkimukseen on valittu mulatteja, jotka ovat yhtä mustia kuin mustat, heidän älykkyytensä on sama kuin vaaleampien mulattien (Rowe, 1994). Tässä on dilemma pelkän ympäristöhypoteesin kannattajille. Jos keskimäärin vaalempien mulattien mustia korkeampi ÄO johtuisi siitä, että heitä suositaan vaalemman ihonvärinsä takia enemmän kuin mustia, mistä johtuu silloin se, että mustien mulattien, joita ympäristöhypoteesin perusteella syrjitään yhtä paljon kuin mustia, ÄO on sama kuin vaaleampien mulattien? Mistä johtuu, että vaaleampien ja mustien mulattien ÄO on keskimäärin sama? Kyse ei voi siis olla perheen ulkopuolisista tekijöistä. Voisiko kyse olla perheen sisäisistä tekijöistä?

Coleman et. al. 1966 tutkivat seuraavien tekijöiden ja ÄO:n välistä yhteyttä (vähemmistöjä käsittelevä tutkimus): 1) Kirjojen puute kotona 2) huonot kulttuurilliset tekijät kodissa 3) Perheen rakenteellinen heikkous 4) vieras kieli kotona (vaikeuttaa lapsen sopeutumista yhteiskuntaan) 5) vähäinen esi-kouluun osallistuminen 6) Ei tietokirjoja kotona 7) Vanhempien vähäinen koulutustaso 8) vain vähän aikaa käytetty koulutehtäviin 9) vanhempien vähäinen kiinnostus koulutyöhön 10) negatiivinen lapsen omakuva 11) lapsen vähäinen kiinnostus koulutyöhön. Kun nämä tekijät olivat huonompia aasialaisilla ja amerikan-intiaaneilla, he saivat keskimäärin parempia ÄO -tuloksia kuin mustat.

Tässä raapaistiin vain todisteiden pintaa. Tähän liittyvien todisteiden määrä on massiivinen, ja niistä voi kirjoittaa lukuisten kirjojen verran jos haluaa. Ne puoltavat sekä ryhmien välisten älykkyyserojon olemassaoloa, että niiden geneettistä periytyvyyttä (Ts. ne voidaan selittää geneettis-ympäristöllisillä malleilla suhteessa 0,6-0,8 / 0,2-0,4, mutta ei ympäristöllisillä malleilla, joissa ympäristön osuus on suurempi tai pelkillä ympäristöllisillä malleilla).

Päätetään tämä kirjoitus arvostetun biologin E.O. Wilsonin sanoihin:

As E. O. Wilson (1978) aptly noted: “We are not compelled to believe in biological uniformity in order to affirm freedom and dignity” (p. 52). He went on to quote the sociologist Bressler (1968): “An ideology that tacitly appeals to biological equality as a condition for human emancipation corrupts the idea of freedom. Moreover, it encourages decent men to tremble at the prospect of ‘inconvenient’ findings that may emerge in future scientific research” (E. O. Wilson, 1978, p. 52). Denial of any genetic component in human variation, including between groups, is not only poor science, it is likely to be injurious both to unique individuals and to the complex structure of societies.

Valkea said...

Lisäys. Huomatkaa myös, että oman etnisen ryhmän sisällä puolet ihmisistä on keskimääräistä tyhmempiä. Jos ÄO erot oikeuttaisivat sortotoimiin ja alistamiseen, ne oikeuttaisivat sen myös oman ryhmän sisällä. Ajatus on idioottimainen. (No, liberaali yhteiskunta harjoittaa ÄO:n perusteella piiloalistamista ja -sortamista, mutta minä olen vastustanut sitä jo pitkään julkisesti).