Ovatko Rousseaun vasemmistolaiset 'pojat' aatteellisissa näkemyksissään yhtä erimielisiä ja kaksijakoisia kuin
Jean-Jacques’n oma ajattelu ja persoonallisuus?
Päresitaatti on Markku Mäen artikkelista Rousseau ja
poliittinen yhteisö kirjasta Filosofian näkökulmia yhteisöllisyyteen
[Kotkavirta & Laitinen (toim.)].
Rousseaun teorian antiikkiset ja
modernistiset piirteet
Koska yleinen tahto on ankaran autonomisen
vapauskäsitteen konkretisaatio, on jälkimmäinenkin legitiimien ja
oikeudenmukaisten lakien ja instituutioiden ehto. Tämä määrittelee tietenkin
osaltaan lakien ja instituutioiden luonnetta. Valtion jäsen on yhtäältä
suvereenin jäsen, toisaalta alamainen, jolle edellinen säätää lakeja ja
instituutioita rajoitteiksi. Näin kansalainen ja porvari kamppailevat
ihmissydämessä.
Rousseaun vapauskäsitteessä autonomisuus on halun
esteettömyyden, porvarin vapauden ehto. Vastaavasti laeissa ja instituutioissa
rajoittavuutta tärkeämpää on, että ne realisoivat poliittisen
vapauden. Poliittinen toiminta on perusluonteeltaan vapauden
realisaatiota. Rousseau ei tosin missään korosta tätä autonomisen
vapauskäsitteensä välitöntä seurausta, vaikka kunnioittaa ja ihailee vapaan
kansalaisen poliittista toimintaa. On syytä muistuttaa, että ankara autonomia
merkitsee lain käsitteellistä sitomista vapauskäsitteeseen, ei vain esimerkiksi
laillisuuden ymmärtämistä vapauden toteutumisen ehdoksi [Locke]
tms.
Koska vapaus on ihmisen olemuspiirre, on
poliittinen toiminta myös ihmisolemuksen realisaatiota. Tiesimme jo, että
autonominen vapaus on persoonan siveellistä vapautta. Vapaus ja moraali
yhdistyvät siinä [vrt. positiivinen vapaus/rr] aivan samoin kuin kategorisessa
imperatiivissa. Toteutettava ihmisolemus on siis rationaalisuutta, jonka
keskeisenä sisältönä on tietenkin yleisyys. Mutta Rousseaun laki ei ole
teoreettista vaan moraalista yleisyyttä. Tätä eroa vailla Rousseaun käsitys
politiikan tehtävästä on sama kuin Aristoteleella. Rousseau asetti yli
kaksituhatvuotisen tauon jälkeen politiikan päämääräksi täysin sekulaaristi ja
rationaalisesti määritellyn hyvän elämän, vapauden ehdoilla mahdollisen
hyvinvoinnin ja päätyi sillä tavoin hyvin lähelle Aristotelesta.
Koska vapaus on ihmisen konstituution perustava
käsite, ei vapautta voi tulkita olemukseltaan välineelliseksi. Rousseaun
lähtökohdista on siis mahdoton välttää johtopäätöstä, jonka mukaan poliittinen
toiminta on oikeastaan praksista, täsmälleen aristoteelisessa merkityksessä.
Rousseau ei itse liene tällaista johtopäätöstä missään esittänyt.
Rousseaun autonominen vapauskäsite ja sen
soveltaminen poliittiseen toimintaan johtaa hänet varsin etäälle Hobbesiin
palautuvasta poliittisen teorian valtavirrasta, jossa valtion konstitutiivinen
peruste palautuu itsesäilytykseen tai sen johonkin modifikaation Tätä ei muuksi
muuta se, että vapautta koskevat kysymykset ovat tässäkin traditiossa [Locke,
John Stuart Mill] keskeisessä asemassa. Niin läheisesti kuin
Yhteiskuntasopimuksen tehtävänasettelu puolestaan pyrkiikin liittämään
oikeudenmukaisuuskysymyksiin utilitaristisen näkökulman, jää lopputulokseksi se,
että vapaus määrittelee ehdot utilitaristisille tavoitteille eikä päinvastoin
kuten esimerkiksi Millillä.
Rousseaun poliittisen teorian modernisuus tulee
ilmi, kun se suhteutetaan Hegelin ja Marxin poliittisiin teorioihin. Erityisesti
Hegelin Oikeusfilosofiassa on sekä kokonaisrakenteessa että monissa
yksityiskohdissa havaittavissa Rousseaun poliittisen teorian ääriviivoja.
Mainitsen vain kaikkein globaalimmat piirteet. Kumpikin asettaa ankarasti
autonomisen vapauden oikeudenmukaisuusteoreettisessa mielessä legitiimisyyden
ylimmäksi kriteeriksi. Kummallakin on vapauden konkretisaationa ja
legitiimisyyden välttämättömänä kriteerinä yleisen tahdon vallitseminen.
Kummallekin muodostuu ydinprobleemaksi moderni rahatalous
korruptiotendensseineen. Kummallekin lakien ja instituutioiden olemus merkitsee
velvollisuuksien ja vapauden [oikeuksien] erottamatonta ykseyttä.
Myös heidän teoreettisissa välineissään on
yhteisiä piirteitä, jotka ovat kokonaan vieraita esimerkiksi brittiläiselle
poliittisen teorian traditioille. Rousseaun poliittisen ajattelun rakenteissa on
milloin piilevämmin, milloin näkyvämmin teleologinen katsantokanta, joka
puolestaan hallitsee Hegelin Oikeusfilosofiassa. Kummankin metodissa
asetetaan yksi ja sama johtava prinsiippi eli vapaus teorian globaalikriteeriksi
– teorian, joka tätä kautta muuttuu ytimeltään
oikeudenmukaisuusteoriaksi.
*
No comments:
Post a Comment