On paljon vaikeampaa käsittää mitä rumuus on kuin ensi näkemältä
uskoisi. Akateemisessa estetiikassa rumalla on tarkoitettu kauneuden
vastakohtaa. Rumuus on puute, mikä estää luotua olentoa olemasta kaunis.
Rumuutta on pidetty vain (kauneus)virheenä ja sellaisena se ei ole
ollut kovin vakava asia kauneuden rinnalla. Ruma on vain omiaan
täydentämään kaunista, epätäydellinen olento saa kauniin näyttämään
entistäkin täydellisemmältä. Kristillinen oppi on selittänyt hurskaasti
rumille Luojan luomille, ettei näiden pidä surra. Päinvastoin, heidän
pitää olla kiitollisia, sillä rumuudellaan he ovat korostamassa Luojan
kauniita aikaansaannoksia. Keskiajalla syntyneen ajattelutavan mukaan
Jumala, joka oli kaikkivoipa, ei yksinkertaisesti voinut tehdä mitään
tarkoituksetonta. Rumilla, sairailla, epämuodostuneilla ja poikkeavilla
oli tarkoituksensa Kaikkivaltiaan luomassa maailmassa.
Keskiaikainen, hierarkkinen ajattelumalli, niin absurdi kuin se
onkin, elää yhä voimakkaana länsimaisessa kulttuurissa. Ylimpänä ja
lähimpänä Jumalaa olivat täydelliset ja kirkkaat oliot, enkelit. Heistä
seuraavina tulevat kauniit ihmiset ja eläimet, heidän jälkeensä vähemmän
sopusointuiset ja vähemmän täydelliset ihmiset ja muut luodut. Alinta
kastia edustavat skorpionit, madot ja muut päivänvaloa kestämättömät
oliot.
Länsimainen ihminen pitää täydellistä muotoa kauneuden kriteerinä
yhtä itsestäänselvästi kuin uskoo siihen, että täydellinen muoto on
tarkoitukseen sopiva, siis tosi. Tämän ajattelutavan taustalla on
kristillinen teologia, jonka mukaan kauneus on täydellisen ja
kaikkivaltiaan Jumalan ajatus. Kauneus on täydellisyyttä, totuutta ja
siitä nauttiminen on hyvän sielun tunnusmerkki.
Antiikissa ajateltiin kuitenkin toisin. Ruma ja kaunis, dionyysinen
ja apolloninen seurustelivat keskenään. Dionyysinen, joka oli hulluutta,
hätkähdyttävvvttä ja arvoituksellisuutta, oli koko antiikin kulttuurin
perusta. Sitä täydensi apolloninen kauneus, järkevyys ja lempeys, jonka
tehtävänä oli rauhoittaa ihmisen dionyysisia voimia.
Vaikka länsimainen estetiikka on aina Platonista Kantiin saakka
rakentanut kauneuden ympärille vahvat suojavarustukset rumuutta vastaan,
se livahtaa varotoimista huolimatta jatkuvasti esiin yllättävissä
hahmoissa.
Rumuus on jotakin, mikä ei kuulu minkään esineen tai luodun
olemukseen. Päinvastoin kuin kauneus, joka on aina olemuksellista ja
ennustettavaa, rumuus on yksilöllistä ja odottamatonta.
Rumuus on
poikkeus. Kun Marcel Duchamp esitteli pullonkuivaajan vuonna 1921, oli
se taide-esineiden joukossa hätkähdyttävä. Saman vaikutelman tekisi
varmaan missikisoissa ehdokas, joka uimapukukierroksella paljastaisi
proteesilla tuetun, skolioosin runteleman vartalonsa. Kauneus täyttää
standardit, se noudatta mittoja ja odotuksia, ruma poikkeaa
hyväksytyistä mitoista ja standardeista.
Rumalle ei ole paikkaa, se on persona non grata. Se tuntuu olevan
aina sopimattomassa paikassa ja vievän siinä suhteettoman suuren tilan.
Likainen ja rikkinäinen kahvikuppi ehjien ja puhtaiden joukossa vetää
kiusallisesti huomion puoleensa. Rikkinäinen kuppi saa aikaan halun
siivota, se pitää sulkea pois näköpiiristä. Vammainen kilpailija
missikisoissa saisi varmaan aikaan paniikin. Ehdokas nostaisi esiin
kysymykset, miten tuollainen sairaus kehittyy, tarttuuko se, eikö sairas
pitäisi eristää terveistä?
Ruma ja poikkeva uhkaa ihmisen minuutta. Ruma pelottaa siksi, että se
näyttää tartuttavan poikkeavuutensa muihinkin. Eräs suurimpia
pelkojamme nykyisin on tarttumisvaara.
Rumaa on kaikki poikkeava, jota ihminen ei voi hallita ja joka uhkaa
hänen minuutensa rajoja. Uhkaa voi aiheuttaa yhtä hyvin tarttuva tai
perinnöllinen sairaus kuin muukalaisen outo kulttuurikm.
Uhkaava, ‘ruma’
asia on eristettävä ja suljettava pois näköpiiristä. Se että ihmiset
tekevät näin, osoittaa, että ruma on itse asiassa kauneuteen nähden
ensisijaista, se on kauneuden syy. Kauneus ei ole välttämätöntä, kuten
akateeminen estetiikka on opettanut, se ei ole Jumalan ajatus, vaan
inhimillistä halua sulkea poikkeamat pois näköpiiristä. Halu kääntyä
pois rumuudesta kauneuden puoleen on osoitus ihmisen luontaisesta
narsismista.
Sikäli kun pelkkä itsesuojeluvaisto käskee ihmistä hylkimään
sairasta, pilaantunutta tai outoa, asiassa ei ole ongelmaa.
Ongelmalliseksi asia muuttuu silloin, kun poikkeavan olemassaolo
kielletään. Tällöin vaistomainen terveyden halu muuttuu rotuhygieniaksi.
Rotuhygieeninen puhdistusvimma ei olisi mahdollista, ellei se löytäisi
oikeutustaan kristillisestä teologiasta, joka korostaa täydellisyyttä
totuuden ja hyvyyden (Jumalan) kuvina.
Rumuuteen ja kauneuteen liittyy myös voimakkaita sukupuolisia
merkityksiä. Kauneus herättää rakkautta ja sukupuolista halua. Kauneutta
on aina pidetty passiivisena ja ‘naisellisena’. Kaunis nähdään
ulkoapäin, se pysyy aloillaan ja rajoissaan. Ruma on taas jotain, joka
ryömii sisältä ulos, uhaten tartuttaa ja alistaa. Rumuuden aktiivisuus ei
tee siitä kuitenkaan miehistä. Tartuttavana ja uhkaavana rumuus on sekin
naisellinen, abjektuaalinen piirre.
Abjektit ovat ruumiin eritteitä, mutta myös kuolleiden ruumut
kuuluvat niihin. Kulttuurisesti ne ovat kiellettyjä, ulossuljettavia tai
poisheitettäviä asioita. Abjekti, joka on psykologisesti halua
herättävän objektin vastakohta, on jotakin, joka häiritsee halua ja
estää sitä toteutumasta. Abjektiin kohdistuva kielto liittyy
kulttuurisesti naisellisuutta kohtaan tunnettuun pelkoon. Abjektio on
äidillisyyden tulkintaa.
Abjekti on saanut pysyvän sijansa nykvtaiteessa. On huvittavaa
seurata, kuinka ympäristö muuttuu yhä esteettisemmäksi, hygieenisemmäksi
ja söpömmäksi ja samaan aikaan taidegalleriat täyttyvät
abjekti-teoksilla. Nämä vastakohdat täydentävät toisiaan. Abjektia
tutkivat taiteilijat, joista monet nykyisin ovat myös miehiä, yrittävät
testata ruumiillista poikkeavuutta, rajojen rikkoutumista, suoranaista
likaa ja tarttumisen mahdollisuutta niihin liittyvine torjuttuine
tuntemuksineen.
Abjektin taide kuuluu elämän dionyysiseen perustaan.
Näyttää siltä, että akateeminen estetiikka on sen etenemisen suhteen
täysin voimaton taiteen alueella. Elämän ja taiteen osat näyttävät
vaihtuneen. Siinä missä arkielämä estetisoituu ja joutuu täyttämään yhä
tiukempia muotovaatimuksia, taide abjektisoituu. Klassillinen estetiikka
täydellisen muodon ja tyylin vaatimuksineen on eräs hallinnomisen ja
vallan käytön ilmentymä. Elämä, sikäli kun siinä on vielä jäljellä
vaistoa ja terveyttä, pakenee sitä kaikin tavoin.
Julkaistu Kuva-lehdessä 2/1999
Lähteet: Tom Sandqvist: Det fula — frön antikens estetik till
Paul Mc Carthy Raster förlag, 1998.
Friedrich Nietzsche: Epäjumalten hämärä eli miten vasaralla
filosofoidaan, Unio Mystica, 1995, suom, M. Saarinen. Alkut.
Götterdämmerung, 1888.
*
No comments:
Post a Comment