January 19, 2012

Buñuel ja sisällissota

Robert Capa: The Falling Soldier - - Tasavaltalainen sotilas kuolee konekiväärin luoteihin - - ['komea' kuva, mutta onko se taidetta vai 'pelkkä' dokumentti?]
*
From 1936 to 1939 Robert Capa photographed the horrors the Spanish Civil War. In 1936, he became known across the globe for a photo he took on the Cordoba Front of a Loyalist Militiaman who had just been shot and was in the act of falling to his death. Because of his proximity to the victim and the timing of the capture, there was a long controversy about the authenticity of this photograph. Historians eventually succeeded in identifying the dead soldier as Federico Borrell García and proved it authentic. This is the best-known picture of the Spanish civil war.

I
Päre koostuu pääosin sitaatista [nro. 4], joka löytyy Luis Buñuelin muistelmateoksesta Viimeinen henkäykseni
*
Olisikohan vasemmistolla jotain opittavaa Buñuelin kokemuksista ja muistoista Espanjan sisällissodan ajalta? Luulisin että paljonkin, mutta samalla arvelen, ettei vasemmisto koskaan opi, sillä sen aatteellinen perusta ei ole perimmältään joustava, pragmaattinen ja strateginen kuten liberalismilla vaan ristiriitainen ja pirstoutunut sekoitus anarkistis-dogmaattista ideologiaa - toisin sanoen ihanteellisuutta, joka toimii samalla tavoin kuin kaikki [myös tieteellisesti perustellut] vakaumukset, jotka perustuvat utopiaan ja [oikeudenmukaisuus-] uskoon. Oikeistoliberalismin todellisuus- ja vapauskäsitys sen sijaan toimii kaupan ja vapaan markkinatalouden analogiaan perustuen, jossa myös ihmisen [taloussubjektin] arvo mitataan de facto rahassa. - [Tätä problematiikkaa on syytä pohtia myöhemmin - jälleen kerran].

II
Espanjan sota

[.....]
Tutustuin samoihin aikoihin Santiago Carrilloon, joka oli silloin kaiketi Yhdistyneen sosialistisen nuorison sihteeri. Juuri ennen sotaa olin antanut pari kolme revolveriani alapuolellani työskenteleville painotyöläisille. Nyt olin aseettomana kaupungissa [Madrid], jossa ammuttiin joka puolella. Menin Carrillon luo ja pyysin häneltä asetta. Hän avasi tyhjän laatikkonsa ja sanoi: ' Ei ole enää'.

Lopulta kuitenkin sain aseen. Olin pian sen jälkeen eräänä päivänä ystävieni kanssa Plaza de la Indipendencialla, kun ammunta alkoi. Laukauksia tuli katoilta, ikkunoista kaduilta; kaikki oli täydellistä sekasortoa. Minä seisoin puun takana aseineni, hyödyttömänä, enkä tiennyt, ketä olisi pitänyt ampua. Miksi siis pitäisin asetta? Annoin sen pois.

Kolme ensimmäistä kuukautta olivat pahimmat. Minua järkytti kaamea holtittomuus, samoin useimpia ystäviäni. Olin toivonut palavasti kumousta, nykyisen järjestyksen kaatamista. Äkkiä olin keskellä tulivuorta, aloin pelätä. Jotkut teot vaikuttivat mielestäni järjettömiltä ja suuremmoisilta, niinkuin esimerkiksi se, kun työläiset pakkautuivat eräänä päivänä kuorma-autoon, ajoivat noin kahdenkymmenen kilometrin päähän Madridista etelään, jossa sijaitsi Jeesuksen Pyhän Sydämen monumentti, muodostivat teloitusryhmän ja ampuivat hajalle korkean Kristuspatsaan.

Sen sijaan inhosin summittaisia teloituksia, ryöstämistä, kaikkinaista mielivaltaa. Kansa nousi, otti vallan, ja heti ilmaantui eripuraisuutta. Varsinainen sota unohtui välienselvittelyjen takia, vaikka juuri sodan olisi pitänyt olla ainoa tärkeä asia.

Kävin joka ilta vallankumouksellisten kirjailijoiden kokouksessa, jossa tapasin useimmat ystäväni, kuten Albertin, Bergaminin, kuuluisan lehtimiehen Corpus Vargan ja Jumalaan uskovan runoilijan Altolaguirren. Altolaguirre tuotti muutamia vuosia myöhemmin Meksikossa elokuvan Subida al cielo [Nousu taivaaseen]. Hän kuoli Espanjassa auto-onnettomuudessa.

Olimme usein napit vastakkain. Loputtomien, usein kiihkeiden keskustelujen teemana pyöri: välitön toimintako vai järjestäytyminen? Minun mielessäni törmäsivät vastakkain teoreettinen, tunteellinen viehtymys epäjärjestykseen sekä järjestyksen ja rauhan perustarve. Illastin pari kolme kertaa Malraux'n kanssa. Elimme keskellä kuolemaa ja taistelua, mutta sommittelimme teorioita.

Franco eteni koko ajan. Jotkut kaupungit ja kylät pysyivät uskollisina tasavallalle, mutta toiset antautuivat Francolle ilman taistelua. Fasistinen ote kiristyi kaikkialla selvästi, säälimättömästi. Vapaamielisyyden viimeinenkin häivähdys muserrettiin heti. Me puolestamme haaskasimme aikaamme ja anrkistit jahtasivat pappeja sen sijaan, että olisimme järjestäytyneet keinolla millä hyvänsä, mahdollisimman nopeasti, sillä oli ilmiselvää, että edessä oli taistelu elämästä ja kuolemasta.

Taloudenhoitajattareni sanoi minulle eräänä päivänä: 'Tulkaa katsomaan, kadulla makaa kuoliaaksi ammuttu pappi.' Olin ollut kirkkoa vastaan jo lapsuudestani lähtien ja olin yhä vieläkin, mutten millään muotoa hyväksynyt tätä murhaamista.

Papitkin ottivat osaa taisteluun. He tarttuivat aseisiin niinkuin kaikki muutkin. Jotkut ampuivat kellotorneistaan, eräs dominkaani käytti jopa konekivääriä. Jotkut papit asettuivat tasavaltalaisten puolelle, mutta suurin osa oli selvästi fasistisia. Sota oli totaalinen. Keskellä taistelun tuoksinaa oli mahdotonta pysyä puolueettomana tai kuulua Kolmanteen Espanjaan, josta jotkut hämärästi haaveilivat.

Minä pelkäsin joinain päivinä. Omistin porvarillisen huoneiston. Ihmettelin joskus itsekseni, mitä mahtaisi tapahtua, jos hallitsematon iskujoukko tunkeutuisi keskellä yötä luokseni viedäkseen minut 'kävelylle'. Miten voisin panna vastaan? Mitä sanoisin heille?

Fasistinen puoli syyllistyi jatkuvasti julmuuksiin. Tasavaltalaiset tyytyivät yleensä ampumaan, mutta kapinalliset osoittivat joskus hallitsevansa myös pitkälle hiottuja kidutusmenetelmiä. Esimerkiksi Bajadozissa punaiset heitettiin areenalle ja tapettiin härkätaistelun sääntöjen mukaisesti.

Tuhansia tarinoita kerrottiin. Muistan eräänkin: ollessaan menossa jumalanpalvelukseen kappeliinsa Madridin luostarin nunnat pysähtyivät Jeesusta sylissään pitelevän Neitsyt Marian patsaan edessä. Abbedissa irrotti vasaran ja saksien avulla lapsen äitinsä sylistä, otti lapsen kainaloonsa ja sanoi Neitsyelle: 'Saat lapsesi takaisin, kun olemme voittaneet sodan.'

Nunnat ovat varmaankin palauttaneet Jeesuslapsen.

Tasavaltalaisten leirissä alkoi ilmetä vakavia erimielisyyksiä. Kommunistit ja sosialistit tahtoivat ennenkaikkea voittaa sodan, tehdä kaikkensa voiton hyväksi. Anarkistit puolestaan katsoivat olevansa jo voiton puolella ja hahmottelivat ihanneyhteiskuntaansa.

Ammattiyhdistysliikkeen lehden toimittaja Gil Bel sopi eräänä päivänä tapaamisesta kanssani Cafe Castillassa ja sanoi minulle:

'Olemme perustaneet anarkistien siirtolan Torrelodonesiin. Ainakin parikymmentä taloa on jo vallattu. Sinun pitäisi ottaa yksi niistä hoitoosi.'

Olin hyvin hämmästynyt. Talot kuuluivat ensinnäkin pois ajetuille, ammutuille tai paossa oleville henkilöille. Toiseksi Torrelodones sijaitsi Guadarraman vuoriston kupeella, vain muutaman kilometrin päässä fasistien linjoista, tykin ampumaetäisyydellä, ja anarkistit vain suunnittelivat kaikessa rauhassa utopiaansa!

Eräänä toisen päivänä lounastin ravintolassa muusikko Remachan kanssa. Isännän poika oli haavoittunut vakavasti taistelussa francolaisia vastaan Guadarraman vuoristossa. Sisään asteli melkoinen joukko aseistettuja anarkisteja, jotka tervehtivät kaikkia ja pyysivät sitten heti perään isännältä viinipulloja. En pystynyt hillitsemään raivoani. Sanoin heille, että heidän pitäisi olla vuoristossa taistelemassa eikä tyhjentämässä kunnon isännän viinikellareita, kun tämän poika oli lisäksi kuolemaisillaan.

He kuuntelivat minua vastaamatta, lähtivät sitten pois, mutta ottivat kuitenkin pulloja mukaansa. He tosin antoivat vastineeksi 'kuponkeja', jotka olivat lähinnä mitättömia paperinpalasia.

Kokonaisia anarkistijoukkoja tuli koko ajan Guadarraman vuorilta, jossa taistelu riehui, tyhjentämään hotellien viinikellareita. Heidän esimerkkinsä ajoi meitä lähinnä kommunistein suuntaan.

Kommunisteja oli aluksi hyvän vähän, mutta heidän määränsä kasvoi viikko viikolta. He olivat järjestäytyneitä ja kurinalaisia., minusta he olivat - ja olen samaa vieläkin - moitteettomia. He keskittivät voimavaransa sodankäyntiin. On surullista mutta tarpeellista sanoa, että anarkistit vihasivat heitä ehkä vieläkin enemmän kuin fasisteja.

Viha oli alkanut muutamia vuosia ennen sotaa. Vuonna 1935 Espanjan Anarkistien Liitto järjesti hyvin kovaotteisen yleislakon rakennustyöläisten parissa. Kommunistien valtuuskunta meni anarkistien luo ja sanoi lakon pääpomolle:

'Joukossanne on kolme poliisin ilmiantajaa.'

He mainitsivat nimet. Mutta anarkistit vastasivat kiivaasti valtuuskunnan jäsenille:

'No entäs sitten? Kyllä me sen tiesimme! Meistä poliisin ilmiantajat ovat parempia kuin kommunistit!'

Teoreettisesti tunsin sympatiaa anarkisteja kohtaan, mutta en voinut sietää heidän sattumanvaraista, yllättävää käytöstään ja fanatismiaan.

Joskus insinöörin titteli tai yliopistollinen oppiarvo riitti syyksi siihen, että henkilö vietiin Casa Campolle [vangiksi ja/tai ammuttavaksi/rr]. Fasistien lähestyessä Madridia tasavaltalainen hallitus päätti siirtyä Barcelonaan. Silloin anarkistit rakensivat tiesulun ainoalle vapaalle tielle lähelle Cuencaa. Barcelonassa anarkistit tappoivat metallitehtaan johtajat ja insinöörit osoittaakseen, että tehdas saattoi toimia täysin työläisten varassa. Tämä oli vain yksi esimerkki monien joukossa. Anarkistit rakensivat panssarivaunun ja näyttivät sitä ylpeänä Neuvostoliiton edustajalle. Tämä pyysi parabellumin ja ampui vaivatta panssarivaunun hajalle.

Kerrotaan vielä, että pieni anarkistiryhmä olisi ollut vastuussa kuuluisan Darrutin kuolemasta - mutta tapahtumasta kuulee myös muunlaisia versioita. Durrutiin osui luoti hänen laskeutuessaan autosta Princesakadulla, kun hän oli menossa auttamaan piiritettyä yliopistokaupunginosaa. Kurittomat anarkistit eivät voineet antaa anteeksi Durrutille sitä kurinalaisuutta, jonka hän oli onnistunut iskostamaan omiin joukkoihinsa.

Parasta oli varoa myös trotskilaisen ryhmän sattumanvaraisia tekoja. Tämä ryhmä, johon anarkistit olivat liittyneet, pystytti jopa katuesteitä Barcelonassa tasavaltalaisten armeijaa vastaan.

Ystäväni, kirjailija Claudio de Torre asui yksittäisessa talossa vähän matkan päässä Madridista. Olin antanut hänelle häälahjaksi Max Ernstin taulun. Hänen isoisänsä oli ollut vapaamuurari, mikä oli fasistien mielestä hirvittävintä maailmassa. Vapaamuurareja vihattiin yhtä paljon kuin kommmunisteja.

Claudiolla oli hyvin arvossa pidetty keittäjätär, tämän sulhanen taisteli anarkistien joukoissa. Menin eräänä päivänä Claudion luo lounaalle. Silloin tuli äkkiä vastaani trotskilaisten auto keskellä maaseutua. Se oli helppo tunnistaa suuresta maalatusta iskulauseestaan. Minä hermostuin, sillä mukanani oli vain sosialistisia ja kommunistisia asiakirjoja, joilla ei ollut minkäänlaista arvoa trotskilaisten silmissä. Auto pysähtyi, kuljettaja kysyi minulta tietä ja sitten he jatkoivat matkaansa. Minä huokaisin helpotuksesta.

Toistan vielä, että kirjoitan tässä vain henkilökohtaisia vaikutelmiani, mutta luulen niiden vastaavan monen vasemmistolaisen kokemuksia. Epävarmuus ja sekasorto, joita sisäiset taistelumme ja erimielisyytemme vain pahensivat, vallitsivat kaikkialla, vaikka fasistinen uhka vaani ovellamme.

Näin silmieni edessä vanhan unelmani toteutuneen, mutta se teki minut vain surulliseksi.

[.....]
Vuonna 1936 Espanjan kansa puhui ensimmäistä kertaa historiansa aikana. Kansa hyökkäsi vaistomaisesti ensin kirkon ja suurten maanomistajien kimppuun. Kansa poltti kirkkoja tai luostareita ja murhasi pappeja, molemmat olivat sen ikivanhoja vihollisia.

Fasistien puolella rikoksia tekivät rikkaammat, sivistyneemmät espanjalaiset. He murhasivat lukemattomia, usein vääriä henkilöitä kammottavan kylmäverisesti.

Siksi saatan sanoa nyt melko tyynesti, että pohjimmiltaan kansa on jalomielisempää. Syyt kansan kapinaan olivat ilmiselvät. Sodan ensimmäisten kuukausien aikana tasavaltalaisten kiihkeys vähän kauhistutti minua, mutta melko pian, 1936 marraskuusta lähtien, laillinen järjestys palasí ja summittaiset teloitukset loppuivat.

Olen ollut koko elämäni hyvin järkyttynyt kuuluisasta valokuvasta, jossa korkeat kirkonmiehet seisovat koristelluissa, pyhissä kaavuissaan Santiago de Compostelan katedraalin edessä upseerien vierellä ja tekevät fasistitervehdyksen. Jumala ja isänmaa seisovat siinä rinta rinnan. Ne toivat meille vain ahdistusta ja verta.

En ole koskaan ollut Francon fanaattinen vastustaja. Minusta hän ei edustanut pirua itseään, Luulenpa jopa, että hän esti heikon Espanjan sortumasta natsien käsiin. Mitä häneen itseensä tulee, mielipiteeni ei myöskään ole aivan yksiselitteinen.

Väkivallattoman nihilismin näkökulmastani toisen puolen, siis francolaisten, vaurauden ja kulttuurin avulla olisi pitänyt rajoittaa kauhua. Mutta niin ei suinkaan tapahtunut, päinvastoin. Siksi, istuessani tässä yksin dry-martinini kanssa, en voi olla epäilemättä rahan ja kulttuurin hyvää tekevää vaikutusta.

Luis Buñuel: Viimeinen henkäykseni [s, 190-196, 210-211]
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Luis_Bu%C3%B1uel
http://fi.wikipedia.org/wiki/Luis_Bu%C3%B1uel
http://fi.wikipedia.org/wiki/Espanjan_sis%C3%A4llissota
http://en.wikipedia.org/wiki/Spanish_Civil_War
http://fi.wikipedia.org/wiki/Robert_Capa
http://en.wikipedia.org/wiki/Robert_Capa
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Falling_Soldier
http://fi.wikipedia.org/wiki/Santiago_Carrillo
http://en.wikipedia.org/wiki/Santiago_Carrillo
http://en.wikipedia.org/wiki/Andr%C3%A9_Malraux
http://fi.wikipedia.org/wiki/Andr%C3%A9_Malraux
http://www.thefewgoodmen.com/thefgmforum/showthread.php?157-The-Spanish-Civil-War-1936-1939

No comments: