July 30, 2011

Raskolnikov ja moraalisesti ehjä ihminen

Porfiri Petrovits kuulustelee Rodion Romanovits Raskolnikovia.
*
[Kielimafian muutoksia ja tarkistuksia kohtaan PS. ja uuteen kappaleeseen Nietzschen romahduksesta ja Raskolnikovin unesta + lisäys Hamlet-kappaleeseeen - 1.8]
1
Nimimerkki Eurooppalainen kirjoitti Ironmistressin päreessä 'Yksikään todellinen kristitty' mm. näin: 'Breivikissä meillä on yksi Raskolnikov konsanaan.'
*
Hyvä pointti, mutta Breivik tunnusti heti, Raskolnikov vasta viime tipassa Porfiri Petrovitsin loistavan 'ylipuhunnan' jälkeen. Porfirin psykologista kuulustelutekniikkaa, jossa yhdistyvät kyyninen pragmaattisuus ja inhimillinen ymmärrys - jopa myötätunto, voinee pitää ainutlaatuisen mestarillisena koko rikosromaanihistoriassa.

Raskolnikov ei tunnustaessaan kuitenkaan kadu tekoaan, vaan lähtee Siperiaan kärsimään jotain universaalia, elämän ja Jumalan langettamaa tuomiota, jonka alaisia ja kohteita kaikki ihmiset ovat. Rodionin sukunimi viittaa vanhauskoisten lahkoon raskolnikko, jonkalaista hänen rakastettunsa Sonja edustaa ja lopulta 'Raskolnikko' itse kai omaksuu Sonjan 'pelastusopin', jonka mukaan kärsimys on tie pelastukseen, minkä vuoksi ihmisen pitää jopa etsiä kärsimystä.

[Ovatko he molemmat - Rodion ja Sonja - sittenkin päästään vialla, koska tuo itsensä kiduttamisen glorifiointi alkaa kuulostaa Lutherin sadomasokismilta ristin teologian muodossa. Itse asiassa ristin teologia on perverssiä, käänteistä pelagiolaisuutta (kärsimys ansiona). Tosin pelagiolaisuus on kaikissa muodoissaan perimmältään omahyväistä ja röyhkeää suhteessa Jumalan ehdottomaan kaikikivaltiuteen].

Loppujen lopuksi Raskolnikovin tunnustus [Porfirillahan ei ole ratkaisevaa näyttöä, vaikka hän on varma Raskolnikovin syyllisyydestä] irtoaa siis tavallaan Sonjan raskolnikkilaisilla motiiveilla, joita en täysin ymmärrä, eikä hän kadu kuin aivan kirjan viimeisellä loppumetrillä - epäselvästi ja epäuskottavasti sittenkin.

Tietyssä [mutta vain tietyssä] mielessä Raskolnikovia voi pitää jopa paatuneempana kuin Breivikiä, joka pitää tekoaan oikeutettuna ja ymmärtää saavansa ankarimman mahdollisen rangaistuksen [vaikka katsookin toimineensa norjalaisen yhteiskunnan parasta ajatellen ja olevansa siten rikosoikeudellisen syyteharkinnan ulkopuolella - eräänlainen länsimais-norjalaisen kulttuurin sotasankari].

Moni Dostojevski-tutkija pitääkin Raskolnikovin katumusta kirjailijan hätäratkaisuna - jopa kustantajan painostuksena, koska muuten päähenkilöstä olisi jäänyt mielikuva mieleltään horjuvasta mutta silti katumattomasta epäihmisestä, joka kuitenkin herättää syvää mutta hieman perverssillä tavalla outoa sympatiaa. Joka tapauksessa Raskolnikov on dostojevskilainen nihilisti jos kuka - olkoonkin kärsivä sellainen.
*
[Muistakaa Raskolnikovia ihmetellessänne Hamlet, joka hysteerinen kosto mielessään surmasi ensin vahingossa Poloniuksen Claudiuksen sijasta, toimitti sitten vartijansa Rosencrantzin and Guildensternin juonekkaasti varmaan kuolemaan, tappoi paljon myöhemmin [ei kuitenkaan enää kostonhimoisena huolimatta siitä, että Horatius kertoo hänelle salajuonesta] miekkailukilpailussa [puolittain vahingossa nytkin] Laerteen ja lopulta itse pääroisto-Claudiuksen, minkä jälkeen hän itse kuolee Laerteen myrkkymiekasta saamaansa pistoon. Hamlet siis tappoi käytännössä 5 ihmistä ja silti me annamme hänelle anteeksi.

Itse asiassa Hamlet oli Poloniuksen (Ofelian isä) tappamisen ja Ofeliaan kohdistuneen raivoisan suuttumuksensa (Hamlet panee suhteen poikki ja passittaisi Ofelian luostariin) vuoksi suurelta osin syypää myös Ofelian (jota hän kuitenkin rakasti) hulluuteen ja mahdolliseen itsemurhaan. Tosin autoritaarisessa hyväätarkoittavuudessaan sekä kaavamaisen hyveellisessä viisaudessaan [ainakin Hamletin mielestä] yksinkertainen Polonius on myös itse syypää, koska Polonius pakotti Ofelian vastoin tämän tahtoa jättämään Hamletin ja palauttamaan tämän kirjeet. Tällä tavoin muka testattaisiin, johtuuko Hamletin 'hulluus' rakkaudesta Ofeliaan. Hamlet kuitenkin tajusi,, että häntä testataan ja huijataan raivoten Ofellialle, koska ei voinut sietää tämän suostumista typerään juoneen isänsä painostamana. Muistettakoon, että Hamlet piti Poloniusta vanhana typeryksenä - oikeastaan epäoikeudenmukaisesti, sillä Poloniuksen motiivit olivat yleensä vilpittömiä. No - joka tapauksessa Hamlet oli älyllisessä ja verbaalisessa nokkeluudessa täysin ylivertainen Poloniukseen verrattuna].
*
Uskottavalta Raskolnikovin katumus ei kirjan kontekstissa tosiaankaan vaikuta - olkoonkin, että syyllisyys ja pelko [koska rationaalisesti eli 'väkivaltaisesti' torjuttu omantunto muuttuu yleensä paranoiaksi tai itseinhoksi] riivasi Pietarin nihilisti-immoralistia moninkertaisesti enemmän kuin hän ikinä osasi odottaa, sillä se joka loppuun asti uskoo tekonsa oikeutukseen, ei epäröi, ei pelkää poliiseja tai muutu vainoharhaiseksi - [tällainen ihminen ei torju omaatuntoaan, koska hänellä ei ole mitään mitä torjua - vrt. Breivik].

Raskolnikovin psyykkisen tilan romahdusta murhan jälkeen ja hänen henkistä kujanjuoksuaan ennen tunnustusta on syytä tarkastella lähemmin.

2
Raskolnikovin mielen järkkyminen, pelko ja syyllisyydentunto nousevat syvimmältään eräänlaisesta itseinhosta, koska hän [kulttuuri-]ihmisenä on toiminut jotain itsessään olevaa [enemmän tai vähemmän] luonnollista moraalitajua vastaan. Kyse ei silti ole pelkästään yhteisön sääntöihin ehdollistumisesta ja rangaistuksen pelosta vaan siitä, ettei ihmistä saa tappaa - koskaan - ei oikeastaan mistään syystä.

On tietysti käsitteellisesti hieman eri asia, kuka määritellään ihmiseksi ja kuka ei-vielä tai ei-enää-ihmiseksi, jonkalaisen voi ja saa tappaa. Raskolnikoville koronkiskuri-eukko tosin ei ollut ihminen vaan täi ['en tappanut ihmistä vaan täin']. Tällainen vakaumus ilmaisee hämmentävän tosiasian, jonka mukaan ihmisyyden kriteereitä ei viime kädessä voi löytää ainakaan empiirisesti muualta kuin itsesäilytysvaistosta, joka ei kuitenkaan itsessään sano yhtään mitään esim. abortin tai eutanasian oikeutuksesta, jotka vaativat rationaalista eli loogis-normatiivista kannanottoa asiaan.

Vaikka Jumala, luonnollinen oikeus, kulttuurisesti perusteltu [siis relativistinen] traditio, yhden yksilön yksinäinen päätös [kuten Anders Breivikin tapauksessa] ja itsesäilytyksen vegetatiivinen välittömyys ovatkin ihmisyyden myöntämisen tai sen kieltämisen argumentatiivisina kriteereinä kaikkein yleisimmällä tasolla ikäänkuin samalla viivalla pätevyysasteissaan, niin ne eivät sittenkään ole kategorisesti samanarvoisia.

Minun mielestäni on intuitiivisesti kumoamaton tosiasia, että se, joka katsoo voivansa asettua kultaiseen sääntöön perustuvan lain ylä- tai ulkopuolellle, voidaan määritellä psykopaatiksi, massasieluiseksi fanaatikoksi tai molemmiksi. Intuitioni saa kyllä tuekseen sekä empiiristä että normatiivista tukea, joskaan ei voi perustella sitä jollain tyhjän muodollisella argumentilla. Formalismi lähes tappaa sellaiset intutitioon liittyvät syvästi paradoksaaliset ja lain suhteen jopa epäoikeudenmukaiset totuudet kuin armo ja anteeksianto. Oikeus ei vielä takaa oikeudenmukaisuutta vaan pelkästään itsensä - oikeuden.

3
Huolimatta siitä, että tappoi mielestään pelkän täin, ei Raskolnikov silti ollut psykopaatti tai fanaattinen massasielu, koska hän jo alunperin lähti tarkastelemaan nihilististä yli-ihmisyysongelmaa ikäänkuin väärästä päästä eli henkilökohtaisen valinnan mahdollisuutena.

Mitään sellaista valintaa ei kuitenkaan voi tehdä, mikäli aikoo kysyä itseltään loppuun asti ja suoraan [muistakaamme ensin, että rutiköyhälle Raskolnikoville raha oli sivuseikka: hän halusi todistaa itselleen nihlisminsä toimivan myös käytännössä]: onko se utooppinen hyöty, jonka vuoksi tapan ihmisen, lopulta mitään muuta kuin saatanallista [radikaalia kuten Kant sanoo] pahuutta, joka kohdistuu oikeastaan minuun itseeni ja joka olen lopulta minä itse, koska kukaan ei voi enää luottaa minuun enkä minä voi luottaa kehenkään [kuten tiedetään kaikki tyrannit ovat väistämättä vainoharhaisia].

Niinpä Raskolnikov aivan konkreettisesti sairastuu tappamisesta ja makaa pari päivää lähes tajuttomana vuoteessaan. Pelko kiinnijäämisestä on yhtä aikaa sekä ristiriidassa hänen alkuperäisen nihilistis-utilitaristisesti konstruoidun lähtökohtansa ja näkökulmansa kanssa että sen suora seuraus, sillä se, jolla on kyky ja tahto ajatella tappo-motiivejaan loppuun asti, ei pysty koskaan karkottamaan sisimmästään viimeistä johtopäätöstä: kun tapat kerran, sinun on tapettava aina. Sama kärjistys toisenlaisessa muodossa: vain Jumala [Iso Toinen], ei toinen ihminen - ei edes uhrin lähin omainen - voi antaa sinulle anteeksi. - - Tai sitten sinä itse armahdat itsesi, jos enää voit, sillä murhaamalla toisen murhaat aina myös osan ítsestäsi, eikä tälle kuolleelle osalle voi antaa anteeksi, yhtä vähän kuin se voi enää olla osa sinun anteeksiantamistasi [murhaaja on siis tavallaan tuominnut itse itsensä lopullisesti].

Näin ollen ainoastaan se, joka ei tällaisia 'pikkuseikkoja' lainkaan mieti tai persoonallisuuden rakenteestaan johtuen pysty niitä intensiivisesti ajattelemaan, voi käytännössä asettua moraalin ulkopuolelle ja muuttua yli-ihmiseksi, joka ei syyllisyyttä tunne eikä myöskään perimmäisiä motiivejaan liikoja pohdiskele, koska hänen persoonastaan puuttuu jotain, mitä me kutsuisimme empatiaksi eli kyvyksi samaistua toisen ihmisen iloihin ja kärsimyksiin.

Tällainen 'olio' ei ole enää ihminen sanan täydessä merkityksessä. Moraalinen integriteetti eli eheys on hänelle persoonallisessa rajoittuneisuudessaan ja puutteellisuudessaan paitsi käsittämätön ideaali myös käsittämättömyydessään saavuttamaton, koska hän on valinnut perimmäiseksi omien 'arvojensa' ajamisekseen toimintatavan, joka uhkaa jokaista ihmistä - ei ainoastaan niitä, jotka hän on splitannut ulos karmeasta utopiastaan.

Raskolnikovin mieli menee murhan jälkeen miltei sijoiltaan - palasiksi, mutta ei sen vuoksi, että hän olisi tahdoltaan ja persoonallisuudeltaan liian heikko murhaajaksi vaan päinvastoin siksi, että hän on psyykkisesti tarpeeksi terve kokeakseen, mitä merkitsee elää yhteisössä yhtä aikaa sekä 'itseoikeutettuna' murhaajana että ihmisenä, joka rakastaa ja jota rakastetaan. Vain mieleltään sairas ei koe tällaisessa tilanteesa mitään ristiriitaa 'omassatunnossaan'.

[Raskolnikovista tulee mieleen Nietzsche, jonka psyyke romahti lopullisesti hänen nähtyään 1/1889 Torinossa, kuinka uupunutta kuormahevosta ruoskittiin julmasti. Nietzschen romahduksen 'ulkoinen' syy tuo uskomattomalla tavalla mieleen Raskolnikovin unen kuoliaaksi ruoskittavasta ja hakattavasta hevosesta. Unessaan myös Raskolnikov halusi mennä suojelemaan hevosta, mutta hänen isänsä ei päästänyt].

Panttilainaaja-eukon murhanneen mutta ei katuvan Raskolnikovin mielen horjuminen on [eikä ainoastaan metaforan tasolla] persoonalliseen ja siten moraaliseen integriteettiin [eheyteen] pyrkivän sielun voimakas autoimmuunireaktio, joka pyrkii torjumaan tuota integraatiota uhkaavan ja hajottavan sairauden. Ja jos tuo mielen kärsmiys ei vielä olekaan avointa katumusta, niin ainakin se on eräänlainen torjutun luonnollisen moraalin paluu, joka piinaa Raskolnikovia samaan tapaan kuin veteen putoamisen ääni juristi Jean-Baptiste Clamencea [Putoaminen/Camus], joka ei kääntynyt tarkistamaan, yrittikö hänet muutamaa hetkeä aiemmin sillalla ohittanut murheellinen tyttö itsemurhaa [ja onnistui, kuten Clamence lehdestä luki, minkä jälkeen hänen mielenrauhansa oli kadonnut] vaan keksi jatkuvasti 'oikeamielisiä' verukkeita omissiolleen [en olisi ehtinyt pelastaa tyttöä jne.].

Torjuttu luonnollinen moraali siis palaa aina muistuttamaan olemassaolostaan. Älykkäät ja herkät ihmiset kuten Raskolnikov ja Clamence 'kuulevat' ja pohtivat mielessään noita 'ääniharhoja', jotka he niin sitkeästi yrittivät ylivertaisella älyllään ja filosofis-juridisilla taidoillaan vaimentaa. Turhaan.

Vain psykopaatti ei kuule moraalin ääntä, joka käskee kategorisesti ja ehdottomasti: Älä tapa. Auta hädässä olevaa lähimmäistäsi. Psykopaatille toiset ihmiset ovat johdonmukaisesti, ilman tunnetta oman asennoitumisen ulkoisesta ja sisäisestä ristiriidasta joko esteitä tai välineitä hänen ikiomassa projektissaan.

Sen sijaan moraalisesti ehjä ihminen on tavallaan psyykkisesti rikki, koska hän tuntee ja tiedostaa, ettei koskaan pysty täysin toteuttamaan kultaisen säännön ja siitä modifioidun Kantin kategorisen imperatiivin maksiimia, jonka mukaan ihmistä pitää aina kohdella päämääränä eikä pelkästään välineenä johonkin.

'Onnetonta' tietoisuutta tästä epäsuhdasta maksiimin ja sen mukaan toimimisen välillä voisi teoreettisemmalla tasolla ilmaistuna pitää omantunnon dynaamisena ja dialektisena lähtökohtana. Moraalisesti ehjä ihminen on aina vajavainen, erehtyväinen, ajoittain jopa paha, mutta silti hänellä on intuitiivinen omantunnon virittämä tietoisuus siitä, minkälainen teko voisi [huom. konditionaali] olla oikea ratkaisu tietyn konfliktin laukaisemiseksi. On sitten toinen juttu, voisiko tämä teko ja/tai valinta olla lainkaan mahdollinen toteuttaa johtuen omista ja/tai toisten henkilökohtaisista intresseistä.
*
On kuitenkin suurta kohtalon ivaa [David Bentley Hartia vapaasti siteeraten], että juuri korkeasti oppineitten joukosta löytyy niin paljon kaikkein sitkeimmin [jopa] rasistisia ja lähes psykopaattisia ihmisiä, joiden [epä]eettinen vakaumus on niin perin sitkeä ja juurtunut, koska se on saanut tuekseen mahdollisesti vuosikymmeniä kestäneen akateemisen uran antaman tiedollisen auktoriteetin ja arvovallan.

PS.
Näiden pohdintojen ja esimerkkien lopuksi on [jälleen] tunnustettava, että minulla on ongelma koskien päätösteoriaa [voluntarismina] ja vallankumouksellista marxismia [teorian muuttamista käytännöksi] - siten juuri väkivallan ja moraalin äärimmäisen ongelmallista suhdetta. Tuon ongelman nimi on Slavoj Zizek - mies, joka liikkuu teksteissään jatkuvasti moraalin ja ei-moraalin rajalla kuin kävelisi kiikkulaudalla - haluamatta ottaa lopullista askelta laudan kumpaankaan suuntaan, koska päätyisi silloin kumoamaan kiikkulaudan toisessa päässä olevan näkemyksensä, josta ei voi luopua ilman fataalia ristiriitaa teoriassaan. Toisaalta Zizek ei pysty toimimaan [vaan jää teorian vangiksi], mikäli asettuu pysyvästi kiikkulaudan keskelle, joten hän joutuu jatkuvasti taiteilemaan dialektisen parallaksinsa puolelta toiselle. Tasapaino ei siis käy, koska laudan päät ovat lähes kategorisessa ristiriidassa keskenään. Pitää vain taiteilla tilanteesta riippuen edestakaisin - loputtomiin[?], jotta liike [Liike] jatkuisi.
*
Tere Vaden on mainiossa artikkelissaan Zizek ja Heidegger vastaan liberalismi [Media ja identiteetti, 2010] kutsunut Zizekin subjekti-käsityksestä ja desisionismista seuraavaa ongelmallista 'dialektiikkaa' tai 'parallaksia' kiikkulaudaksi, jonka päällä Zizek liikkuu puolelta toiselle yrittäessään säilyttää argumenttiensa teoreettisen pätevyyden. - Zizekiläistä tyhjän mutta silti olemassaolevan [contra heideggerilainen Dasein] subjektin ja ontologisen epätäydellisyyden [Zizek ajattelee Heideggerin tavoin, että olemisen ja olevan välille aukeaa silloittamaton kuilu] strategiaa voidaan tosin myös pitää hänen ajattelunsa vahvuutena.
*
http://takkirauta.blogspot.com/2011/07/yksikaan-todellinen-kristitty.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Raskolnikov
http://en.wikipedia.org/wiki/Rodion_Romanovich_Raskolnikov
http://tube.7s-b.com/Raskolnikov/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kultainen_s%C3%A4%C3%A4nt%C3%B6
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kategorinen_imperatiivi
http://www.ortodoksi.net/index.php?title=Raskolnikko&redirect=no
http://en.wikipedia.org/wiki/Hamlet
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Fall_(Albert_Camus_novel)
http://en.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek
http://www.filosofia.fi/node/5492
http://britromantics.wordpress.com/2011/05/04/the-beautiful-and-sublime-accepting-art-as-it-is/

No comments: