April 18, 2010

Vanhaa rutinaa rokista

Tom, Stu, Doug ja John

(Kielimafia lisäilee ja tarkentaa - viimeksi 19.4 - klo: 20.50)

I
Monty kirjoitti Cream-päreeni kommentissa:
Muuten kyllä allekirjoitan pääosin näkemyksesi Bonzosta ja Gingeristä. Alansa parhaita joka tapauksessa. Svengistä riippumatta.

Ensin satunnaisen YouTube-kommentaattorin mielipide Ginger Bakerista:

'Some of the great things about Ginger:

1) Tuning: drums are quite loose and mimic the sound of African drums slightly. Ginger was never the fastest drummer, and the tuning perfectly sets off the speeds of his rolls and fills.

2) Rhythmic freedom: he took the freedom of the jazz drummers he studied and opened up rhythms for duple-based rock patters. I don't see much connection to [jazz-drummer Louis] Bellson, but much connection to jazz drumming general.

3) Musicality: Ginger's solos are about rhythm, not chops.'

http://www.youtube.com/watch?v=xYo3w_SQTLw
Cream: Toad, 1967 (Gingerin kuuluisa rumpusoolo: Rupisammakko)
*
Tätä minäkin tarkoitin: Ginger'in perusideana on korostaa/ilmentää rumpukompin ja rumpusoolojen 'mattomaisen' rytmistä kattavuutta, ei niinkään yksittäisten iskujen/lyöntien millimetrin tarkkaa erottelevuutta. 

Tuplabasarien käytöllä ko. rytmimatto-efektin kutominen onnistuu, kunhan vain tekniikkaa ja voimaa löytyy - ja sitähän kummallakin skotilla - sekä Bakerillä että Brucella soitintensa virtuooseina on ollut vaikka muille jakaa.

Ginger oli rockin ensimmäisiä tupla-bassorummun käyttäjiä. Jack puolestaan käytti sello-, kontrabasso-, sekä piano- ja kitarataitoisena sekä nauhatonta että jopa kuusikielistä bassoa. Liutukset ja soinnut kuuluivatkin hänen perustekniikkaansa myös bassonsoitossa. 

II
Vaikka rockin arvostukseni onkin vuosien mittaan selvästi vähentynyt verrattuna esim. klassiseen musiikkiin tai jazziin, niin vielä reilut kymmenen vuotta sitten tein laajempaa katsausta rockin kehitykseen painopisteenä vuodet 1960-luvun puolivälistä -70-luvun alkuun.

Yleisesti ja perustellusti väitetään, että -60-luvun jälkimmäinen puolisko ja -70-luvun alku oli musiikillisesti merkittävin jakso rockin historiassa - siis monipuolisin ja luovin ajanjakso. Esim. 1970-luvun lopun punk ja sitä seurannut ns. uusi aalto' jäi sittenkin melko yksittäiseksi ilmiöksi, joka lopulta sulautui teollistettuun rock'-businekseen (onneksi, joskin yhä harvemmin, ilmaantuu todellisia lahjakkuuksia, mutta miksi oi miksi Amy Winehouse'n piti jäädä huumekoukkuun?).

Samalla genret eriytyivät yksittäisten/yksilöllisten tyylien kustannuksella (pääosin markkinoinnin helpottamiseksi, sillä todella karismaattisten persoonallisten artistien syntyä ei voi ennustaa tai manipuloida - ne/he vain ilmestyvät kuin tyhjästä jos ovat ilmestyäkseen, mikä on bisnekselle 'myrkkyä') ja uusia syntyi tai puoliväkisin synnytettiin kuin kampanjatarjouksia (muka) erilaisen lenkkimakkaratyypin myymiseksi (myös retroa kaupitellaan tällä periaatteella - olkoonkin, että juuri Retro-Amy W. on/oli ihan oikeasti luova huippukyky).

CCR/John Fogerty souti Louisianan swamp-rockista näyn saaneena San Franciscon psykedelia-proge-virtaa vastaan (lukuunottamatta 1. LP:n eräiden kappaleiden kitara-, laulu-, ym.-effektejä - esim. Suzie Q.), mutta kas - CCR:n/Fogertyn omat biisit ja esitykset, toisin kuin suurin osa sen ajan progesta (poikkeuksia toki löytyy - esim. juuri Cream), elävät yhä nykyään vahvasti (ks. vaikka youtube), ja CCR:ää voikin pitää yhtenä heartland-genren (mm. Springsteen, Mellencamp, Bob Seger, Tom Petty jne.) peruskivistä (muita ovat esim. Bob Dylan ja -60-luvun alun 'garage'-Rollarit).

Mitä sitten Aronoffiin tulee, niin olen jälleen (vaikken sitä 'ääneen' kirjoittanutkaan) aika lailla samaa mieltä kanssasi: tyyppi on huippu mutta persoonaton.

Teknisesti übertaitavassa Aronoffissa kiteytyy mielestäni osuvasti ja paradoksaalisesti myös se, miksi CCR bändinä oli niin tärkeä ja olennainen J. Fogerty'lle. Kun 1967 oli jo melkein kymmenen vuotta soitettu yhdessä, varhaisesta teini-iästä lähtien, niin ei ihme, että bändin soittokemia toimi CCR-aikoina Johnin kannalta parhaalla mahdollisella tavalla, vaikkei kukaan bändin jäsenistä ollut mikään virtuoosi.

Levy-yhtiö Fantasy'n tuki CCR:lle jäi silti etenkin manageroinnin osalta heikoksi. Saul Zaentz vitut välitti bändistä muuten kuin saamiensa valtavien royalty-tulojen takia, joista suuri osa olisi oikeudenmukaisen sopimuksen mukaan kuulunut bändille ja ennenkaikkea tietysti Johnille, jonka tekemien biisien tulot mahdollistivat Zaentzin rakennusprojektit ja tulevan elokuvabisneksen.

Tosiasiassa John jäi CCR:n hajoamisen jälkeen jopa Fantasy'n velkaorjaksi. Bändin muiden jäsenten sopimus purettiin mutta Johnin ei (hänhän saattoi kirjoittaa rahanarvoisia hittejä yhä edelleen!). - Kävikin ilmi, että Johnin aiempi hyvä ystävä, miltei isähahmo, Fantasy-pomo Saul Zaentz ei ollutkaan kertonut Johnille totuutta, eli mitä levytyssopimus hänen osaltaan tarkkaan tulkiten käytännössä merkitsi (tosin John oli jo Proud Maryn syntyaikoina tajunnut toisen puolen kusetusta eli saamansa olemattomat royalty-palkkiot: hän oli lähestulkoon pelkkä rivijäsen bändissä kuten kaikki muutkin).

Toinen puoli kusetusta selvisi lopullisesti CCR:n hajoamisen yhteydessä: Johnin piti kirjoittaa Fantasylle tietty määrä biisejä ennenkuin pääsisi lopullisesti (jos sittenkään) irti sopimuksesta. Mikäli näin ei kävisi, lisättäisiin tekemättömät seuraavan vuoden saamapuolelle (taisipa tulla vielä 'korkojakin' päälle)!

Orjuudesta päästäkseen John viimein (1980) luopui vähäisistäkin oikeuksistaan omiin lauluihinsa. 7:ään vuoteen (1977-83) hän ei kyennyt kirjoittamaan ainuttakaan omaa biisiä, sai vatsahaavan, kärsi depressiosta ja ajautui miltei hermoromahdukseen.

Tuona aikana hän ja bändi taistelivat 'eläkerahoistaan' (yht. noin 8,3 miljoonaa dollaria, joista takaisin on saatu ehkä 85%), jotka olivat kadonneet 1977/78, alunperin Zaentzin suositteleman pankin mukana kuin tuhka tuuleen. Zaent sen sijaan itse oli vetänyt pankkiin sijoitetut omat varansa pois pari kuukautta ennen pankin katoamista (kuinkas muuten, sillä Zaentz oli täysiverinen huijari, joka haastoi vaimonsakin oikeuteen siitä, mitä ja kenen omaisuutta hänen tuottamaansa Amadeus-elokuvaan oli sijoitettu/pantattu).

Royalty-asiaan on tullut sittemmin jotain korj/v/austa, mutta vasta Zaentzin myytyä yhtiön 2004 ja Johnin palattua heti takaisin). - Mutta Zaentz teki vielä monia muita, todella likaisia temppuja murskatakseen Johnin vastarinnan lopullisesti (esim. rikkoen Fogerty'n veljesten välit tukemalla Tomia rahallisesti (joskin myös Tomin vakavan sairauden takia).

'Tähtien sota: Jedin paluu'-osan Jabba The Hutt (Johnin antama ilkeä lempinimi Saulille) pystyi kieltämättä haavoittamaan rock-neroa, mutta ei tappamaan tätä - kiitos etenkin Johnin uuden vaimon: Julie Fogertyn, joka ihan konkreettisesti sai aikaan siihen aikaan ajoittain erittäin vihaisessa ja itsepäisessä (perfektionisti on tietysti usein itsepäinen) mutta perimmältään sosiaalisessa, sympaattisessa ja perhekeskeisessä Johnissa muutoksen hänen tunteeseensa: kukaan ei voi viedä hänen henkistä isyyttään omiin lauluihinsa.

Pohdiskelu Robert Johnsonin laulujen kohtalosta tämän haudalla Greenwoodissa, Mississippillä 1991 oli juuri Mississippi'stä inspiraationsa saaneelle hippikaupungin (San Francisco) asukkaalle ja eteläisen USA:n swamp-rockin suurimmalle popularisoijalle sekä singer/songwriter'ille tuon muutoksen lopullinen niitti.

Katkeruus johtui lopulta enemmän siitä, että Johnilla ei ollut lainkaan sananvaltaa omien lastensa/biisiensä (koko kestävimmän elämäntyönsä) kohtalon (esittämis-kontekstin ym.) suhteen kuin siitä, että joku Wall Streetin teknokraatti spekuloi näillä lapsilla ja möi niitä pörssissä ties minkälaisilla voitoilla, joista hänelle ei herunut senttiäkään.
*
Monilahjakkuudestaan huolimatta (myös Tom Fogerty soitti useita instrumentteja mutta ei niin 'hyvin/kohtuullisesti' kuin John) edes Johnia ei voi pitää minkään yksittäisen instrumentin ehdottomana virtuoosina (vaikka hiton hyvä rock-kitaristi onkin), mutta hänessä oli se tärkein eli kyky kirjoittaa merkillisen koskettavia ja tarttuvia biisejä tunnistettavalla tyylillä ja sovituksella, erittäin persoonallisella ja vahvalla laulusoundilla sekä yksinkertaisen mieleenjäävillä sanoituksilla, joissa ei silti kertaakaan jollotettu jotain tylsää I love you-juttua (senkin voi toki tehdä tyylikkäästi).

John ei siis kirjoittanut CCR-aikanaan ainuttakaan rakkauslaulua. Ensimmäisen LP:n I put spell on you ja Suzie Q eivät olleet Fogerty'n omia biisejä. - Vasta 1990-luvulla eli myöhään soolourallaan John kirjoitti uudelle vaimolleen Julielle ensimmäisen 'virallisen' rakkauslaulunsa: You are The 'Joy Of My Life', joka sitten kuuluukin tämän genren Hall of Fame'een.
*
Tarinointi lipsui taas kerran jo monesti aiemmin kirjoittamiini juttuihin Fogerty'sta, mutta jos nyt kuitenkin edes lopettaisin (kun kerta aloitinkin) kommentiosion rumpaleihin, niin tuosta löytyy muutama, joista voi valita. Kukapa heistä on 'svengaavin'? ;\]

 http://digitaldreamdoor.nutsie.com/pages/best_drummers.html

PS.
Pitäisi kai ensin määritellä se, mitä tarkoitamme svengaavuudella rumpaleista puhuessamme. Mitä lähestymistapaa korostamme enemmän: musiikkityyliä, jota kompataan vain nimenomaan rumpalin omaa tyyliä kompata minkä tahansa tyylin sisällä - mikäli nämä kaksi asiaa ovat selkeästi erotettavissa toisistaan. Vai pysyykö arviointimme aina relativistisesti 'mutu-estetiikkana'?
 
III
CCR:stä ja Fogerty'sta (edelleen) puheen ollen olen siis kanssasi jokseenkin samaa mieltä Aronoffista, mitä alkuperäiseen CCR-materiaaliin tulee.

Mutta John ei ilmeisesti ole/ollut vaan halusi hieman toisentyyppistä orkestrointia CCR- sekä soolo-materiaalinsa esittämiseksi. Sovitukset live-esityksissä ovat kuitenkin mielestäni pääpiirteissään jotakuinkin samoja kuin alkuperäisversioissa.

Johnille rumpalin valinta Blue Moon Swamp'ille (ja tulevaan bändiin) oli tosi vaikea prosessi (kymmeniä kävi koesoitossa!), mikä kertoo mielestäni myös siitä, että John halusi osoittaa Doug Cliffordille lopullisesti (jopa vielä Rock&Roll Hall of Fame'n yhteissoitosta kieltäytymisen jälkeen sekä tietysti Stu'n ja Doug'in kokemansa 'Fame'-shokin' jälkeen muodostamaa CCRevisited'ia 'vastaan'), ettei (muka) ollut alunperinkään riippuvainen CCR:stä bändinä vaan että CCR:n kundit pikemminkin vain sattuivat olemaan John Fogertylle aikoinaan sen hetken parhaita soittokavereita.

Silti asia ei (ja melko varmasti ei) ole ihan näinkään, mutten ryhdy tässä kertomaan uusiksi asian toista puolta. Sillä joka tapauksessa Johnillakin on/oli nuoruudessaan vain yksi elämänkulku ja siten vain yksi bändihistoria ja vain tietyt soittokaverit (joista yksi oli kaiken lisäksi oma, vanhempi veli ja nuorin, alaikäinen Bob esim. Cosmo's Factory-LP:n cover designer ja Johnin myöhempi assistentti; - veljeksiä oli yhteensä 5 kpl, John iältään keskimmäinen).

Tällä historiallisella väistämättömyydellä on taatusti ollut merkitystä siihen, minkälaiseksi Johnin biisit, sovitukset ja tuotanto viime kädessä muotoutui (tällä tavoin Cliffordia tulkitessa voidaan sanoa, ettei hän juurikaan liioittele).

John oli siis mielestäni sekä oikeassa että väärässä, koska alkuperäiset CCR-versiot ovat (eikä ainoastaan minun mielestäni) edelleen sykähdyttävämpiä kuin soitannollisesti ja orkestraation suhteen joskus liki täydelliset soolokauden esitykset - esim. Ramble Tamble-live 2007/8, jossa Aronoffin hard-rock-proge-rumputyöskentely kuulostaa kieltämättä häikäisevältä, mutta se lieneekin niitä harvoja CCR-biisejä, johon Aronoffin ylitekninen hard-kapulointi sopii tyylillisesti paremmin kuin Cliffordin karumpi joskin svengaavampi paukutus.

Mutta kuten sanottu: Aronoff on John'in valinta - ei meidän.

John sitäpaitsi pitänee edelleenkin Cliffordia petturina, joka alkuvuodesta 1985 meni väittämään Fantasy-pomo Zaentzille, että Centerfield-albumin 'The Old Man down the Road' on kopio Johnin CCR-aikaisesta 'Run through the Junglesta' (mitä se oikeuden mielestä sitten ei ollut - ei edes syyttäjän palkkaaman nauhurien käyttäjän mielestä!), jonka copyright'in omisti Fantasy/Zaentz, mikä merkitsi, että John näin ollen varasti Zaentzilta hänelle kuuluvia tuloja!

(Voiko joku saatanan suurbisnes-idiootti omistaa jopa tietyn artistin oman tyylinkin - siis hänen persoonallisuutensa? - No - siihen he joka tapauksessa pyrkivät väittäen uusliberalistin kaksinaismoralistisella paatoksella, että laki suojaa heidän yksityistä omaisuuttaan copyright-oikeuksien muodossa, joskin tässä(kin) tapauksessa kyse oli lopulta orjan omistamisesta. - - John Fogertyhan oli käytännössä ollut vuosikaudet CCR:n jälkeen Zaentzin velkaorja! - Miten tämä on/oli mahdollista, siitä kerron toisessa kirjoitusosiossa.)

Joka tapauksessa Zaentz väitti oikeudessa valaehtoisesti Cliffordin, tämän käydessä häntä tapaamassa, todenneen, että Johnin uusi kappale on plagiaatti Johnin CCR-aikaisesta ja siis Zaentzin omistamasta biisistä.

Clifford kuitenkin kielsi asian - myös valaehtoisesti (kummallakaan kun ei ollut muita todistajia tapaamisessa käytyjen keskustelujen suhteen) ja väitti Zaentzin valehtelevan - mitä minun on kuitenkin vaikea uskoa vielä nykyäänkään. Eikä usko Fogerty'kaan.

Ruma ja kateuden täyttämä temppu Clifford'ilta, jolla oli ajoittain muutenkin ylisuuria luuloja merkityksestään CCR:n menestyksen suhteen.

Mutta jälleen, mitä tulee muun CCR:n vaikutukseen John Fogerty'n säveltämiin, sanoittamiin, sovittamiin, tuottamiin, laulamiin, soolokitaroimiin ym. kappaleisiin, on korostettava, että myönnän (tietyssä mielessä tämä on tietysti itsestäänselvä, triviaali totuus) Johnin kasvaneen musiikillisesti/soittoharrastuksen suhteen etenkin vanhemman veljensä Tomin ja lukiokavereittensa Stu'n sekä Doug'in vaikutusilmapiirissä.

Kuitenkin on yhtä lailla itsestään selvää, että ilman Johnia mitään CCR:ää tai vastaavaa San Franciscon liepeillä asuvien nuorukaisten bändiä ei koskaan olisi syntynyt, ja jos olisikin, niin hyvin harva tietäisi mitään sen olemassaolosta, koska pelkästään Stu'n, Doug'in ja Tomin biisit eivät sitä olisi menestykseen nostaneet.

Tämän ovat heidän levytyksensä osoittaneet - olkoonkin, että Tom oli melko lahjakas biisintekijä ja että hänellä oli hyvä lauluääni (minäkin osasin laulaa, mutta John'illa oli äänessään soundi, kuten Tom itse sanoi) ja olisi ansainnut suuremman sukseen kuin, minkä lopulta sai julkaisemalla CCR:stä eroamisensa jälkeen muutaman LP:n (joista osalla soittivat mukana Doug ja Stu - joskus myös John - jopa täysin nimettömästi! - lähinnä Fantasy'yn liittyvien sopimussyiden takia)

Kerron joskus perusteellisemmin (taas kerran :\] uudestaan, miten saatanallinen ja monimutkainen vyyhti CCR:n levytyssopimus, hajoaminen ja koko CCR:ään ja Johnin soolouraan liittyvä skisma lopulta oli. Siitä ei John'kaan tosin selviä aivan täysin ilman 'jäähyjä', mutta juuri hän - tuo 'kultamunia muniva hanhi' - sai tässä jupakassa kärsiä eniten ja kohtuuttomasti.

Eräistä ilmeisistä ansioistaan huolimatta Fantasy-pomo Saul Zaentz joutuisi minun tuomarina ollessani tekemisistään suoraan Danten Helvetin neljänteen piiriin.
*
http://kojoder.com/photo/

2 comments:

Anonymous said...

hei, rokkari

dudivie said...

luulen, että olen tajunnut jotain ..et halua manipuloida ihmisia vaan ideoita..objektiivisuutta..ja se on kai harvinaista ja kai mahdollista? lähestyä totuutta? sekä henkilökohtasta että yleistäÄÄÄ

mukavaa tiistaita