July 8, 2009

Valentina Igoshina: Chopinin Surumarssisonaatti

Kielimafia teki/tekee lisäyksiä tekstiin - viimeksi klo: 22.15.
*
http://www.dailymotion.com/video/xq5dq_igoshina-chopin-valse-brillante_music
Igoshina - Chopin - Valse brillante
Valentina Igoshina on viehättävän näköinen nainen. Keuhkotautinen mutta melko uljaan olemuksen omaava kotkannenäinen Chopin sen sijaan lienee jo tässä maalauksessa aika huonossa hapessa.
Lisäsin alkuun ikäänkuin bonusraidan - Valse brillante'n - Chopinin kepeämmästä ja iloisemmasta tuotannosta vastapainoksi pääaiheelleni eli Surumarssisonaatille.
Tämä sävellys - Sonata funèbre'ko - on minun 'iloisin suruni/surullisin iloni' klassisen musiikin alueella? - Ainakin se on erittäin hyvä ehdokas sellaiseksi. Täysin surullista musiikkia ei nimittäin ole edes olemassa, vaikka kaikki todella hyvät sävellykset sisältävätkin aivan väistämättä surullisen elementin - mikäli ei sitten puhuta esim. bagatelleista, koomisesta oopperasta, tietynkaltaisesta iskelmägenrestä ja lastenlauluista. - - Soitto on kyllä suruista tehty, mutta musiikin surullisuus on merkillistä: se antaa meille voimaa ja uskoa itseemme ja elämään. Siten musiikin sisältämän surullisuuden voima nostaa jopa pessimistisessä melankolisuudessaan mieleemme jonkinlaisen ylevän optimismin - siis ilontunteen!
Kyseinen ihmismielen ja -ajattelun sisältämä voluntaaris-emotionaalinen paradoksaalisuus, sen 'henkiin herättäminen' ja ymmärtäminen oli Nietzschen mukaan kreikkalaisen tragedian tärkein ominaisuus - sen ydin, joka katharsiksessaan yhdisti kuulijoita - hiukan samaan tapaan kuin uskonto tekee. - Mutta niin tekee myös hyvä musiikki. - Usko elämään on vielä mahdollista - esteettisesti - etenkin musiikin hengessä ja hengestä, kirjoitti Nietzsche. - - Minä uskon, että hän oli täysin oikeassa.
Samalla hieman kritisoin Slavoj Zizekin negaation puitteissa emootioihin sovellettavaa rationalismia. Vitsit negatiivisena metodina ja tällä tavoin 'sanomattoman/torjutun' purkavina, selittävinä ilmentyminä ovat psykologisesti sekä kulttuurikriittisesti ihan OK, mutta musiikki ei välttämättä tarvitse selityksiä eikä ketään selittäjäkseen. Musiikki on itsessään kuin vapauttava vitsi ja sen oivallus - vailla alkua tai loppua. Se elää, vaikka tuhat huipputason musiikkirationalistia yrittäisi paljastaa sen syvintä olemusta joko musiikkiteoreettisesti, -historiallisesti tai psykoanalyyttisesti.
Kaikki kunnia silti etenkin Wagneria diggaavalle Zizekille. Hän on rohkea, älykäs, luova ja tuottelias, mutta taiteilija hän on - hieman ehkä pisteliäästi joskin samalla rehellisesti todettuna - pelkästään (tämä ei ole vähättelyä vaan 'ilmiön Zizek rajaamista') filosofisen stand-up-komiikan - puheilmaisullisen performancen alueella - aivan kuten olivat muun muassa Sokrates ja Kierkegaard - jopa itsensä buffooniksi (ilveilijäksi) nimittänyt Nietzsche. - Eikä kuivaksi ja vaikeaksi leimatun Hegelinkään huumorintajussa vikaa ollut - päinvastoin. Me vain emme tunne Hegeliä likimainkaan niin hyvin kuin Zizek.
Ehkä filosofia siis onkin lopulta syvällistä komedian taitoa ja sillä tavoin taidetta. Joka tapauksessa dialektinen ja negatiivinen logiikka muistuttaa joskus innovatiivisen muusikon soitinta. Umpikujaan joutuessaan ajattelija joutuu nimittäin rikkomaan ja purkamaan eräitä logiikan etukäteen annettuja päättelysopimuksia päästäkseen eteenpäin - ehkä hän jopa hetkeksi heittää konventionaalisen logiikan 'roskikseen' - kaivaakseen sen jälleen esille, kun kokee sitä tarvitsevansa. - Logiikka on 'vain' välttämätön - mutta ei suinkaan aina riittävä - instrumentti (joskus jopa este!) luovalle ajattelulle samalla tavoin kuin viulu tai piano ovat usein välttämättömiä mutta eivät riittäviä välineitä emootion ja tahdon ilmaisemiseksi.
Mutta minä olen taas kerran poikennut aiheestani, joten nyt - kuunnelkaamme Chopinin Surumarssisonaatti Valentina Igoshinan tulkintana, jota monet pitävät kerta kaikkiaan ensiluokkaisena.
*
http://www.youtube.com/watch?v=K4da5zExuk8&NR=1
Chopin Piano Sonata No.2 Op.35 - Marche Funèbre, Valentina Igoshina


Valentina osaa soittaa myös hitaasti, pieteetillä, silloin kun kappaleen sisäinen tunnelma niin vaatii. Vetoan mielipiteeni perusteluiksi kolmeen satunnaiseen YouTube-kommentaattoriin, jotka luultavasti ovat kuunnelleet ja ymmärtävät klassista musiikkia moninkertaisesti paremmin ja syvällisemmin kuin minä.

Kommentaattori nro. 1

I have been watching many different interpretations of this piece. I must say, I think Chopin would prefer this over all other versions, which use too much emotion. Some try to almost kill the piano, haha, and Chopin hated over-emotion. This version was fantastic! Thanks for sharing!

Kommentaattori nro. 2

Extraordinary pianist. This is really way above the general standards. This is true art. This pianist is a real artist and few people do feel Chopin with such intense musicality and depth of feeling. I am impressed, and I am not easily impressed, not at all.

Kommentaattori nro. 3

Wow! Best interpretation of Chopins Marche Funébre... by far! She's adjusting the speed and the intensiveness perfectly throughout the sonata (many pianists usually play some parts too fast!) and therefore it retains its purpose of being a real melancholic masterpiece!

II
Tässä linkissä tehdään yleiskatsaus Chopinin elämään ja ajoittain syvempikin musiikillinen analyysi hänen tuotannostaan - myös kyseisestä Surumarssisonaatista. - - Kannattaa lukea koko artikkeli, jos mielenkiintoa riittää. Alla Surumarssisonaatin esittely).

http://muhi.siba.fi/muhi/bin/view/Articles/rom_piano5?s
*
"Pianosonaatti nro 2, b-molli (Sonata funèbre, Surumarssisonaatti), op. 35 (1839) on Chopinin sonaateista suosituin ja romantiikan keskeisimpiä sonaatteja ylipäätään, vaikka Schumannin arvio siitä oli murskaava. Hänen mukaansa se oli “säveltäjän neljä kaikkein kurittominta lasta saman katon alla”.

Sonaatista oli alun perin valmiina surumarssiosa (1837), johon Chopin myöhemmin lisäsi muut osat. Hengästyneen avausosan kertauksessa tullaan suoraan laulavaan sivuteemaan. Scherzo etenee es-mollista trion muistuman myötä osan lopussa Ges-duuriin. Kuuluisa surumarssi sisältää nokturno-tyyppisen keskivaiheen. Sonaatti päättyy omituiseen, lyhyeen ja nopeaan, etydimäis-preludimaiseen oktaaviunisono-finaalin, jota A. Rubinstein on kuvannut "myrsky-yöksi hautausmaalla". Osa jatkaa moto perpetuo -perinnettä (vrt. Paganini ja Weber).

Analyytikot ovat löytäneet yhteyksiä scherzon trion ja surumarssin ostinato-säestysten sekä sonaatin grave-johdannon ja finaalin välillä. Ehkä tärkein kolmea ensimmäistä osaa yhdistävä tekijä on laulavan karakterin toistuminen avausosan sivuteemassa, scherzon triossa ja surumarssin keskijaksossa."
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=chopin
Valentina Igoshina - Wikipedia, the free encyclopedia
http://www.warnerclassicsandjazz.com/artistconcert.php?artist=8017
http://library.thinkquest.org/4004/cgi-bin/chopin.htm

1 comment:

mikis said...

Anonymous mikis said...

Ei tällaista lohtua voi muusta kuin kuolemasta saada. (Hellyyttä saa Bachilta, Modern Jazz Quartetilta ja Mozartilta.) Šostakovitš siirtää sydämen paikasta toiseen, Symphony No.2 in B Major, Op. 14 "October". (Ainakin minulla. Mutta minulla onkin pallolaajennettu pumppu.)

Tarkoitin kommenttini tähän. Marche Funèbre.