October 20, 2008

Sukulaissieluja etsimässä

Seuraava esittely löytyy linkistä www.jyu.fi/taiku/aikajana/kirjallisuus/ki_ro_kleist.htm, jossa kuvataan saksalaisen romantiikan ajan näytelmäkirjailijan ja novellistin Heinrich von Kleistin elämää ja tuotantoa.
*
Raivoisa Kleist

Heinrich von Kleist (1777-1811), draamakirjailija, upseeri, sado-masokisti ja preussilainen aatelismies. Kleist oli aggressiivinen nero, jonka elämänasenne oli taito elää "pysyvässä epätoivon tilassa" vaalimatta harhaluuloja paremmasta. Hänen sanotaan olleen sado-masokisti, joka etsi naista kumppaniksi yhteiseen kuolemaan.

Kuollessaan 1811 Kleist oli tuntematon, kunnes ekspressionistit löysivät hänen taiteensa sata vuotta myöhemmin.

Nuori Kleist, valistushenkeen kasvatettu upseerintaimi vihasi asemaansa. Erosi armeijasta, purki kihlauksensa, alkoi opiskella filosofiaa, matematiikkaa ja luonnontieteitä. Kantin filosofiasta hän veti omat johtopäätöksensä: tieto on turhaa ja toiveet turhia. Johtopäätös, jonka vasta eksistentialistit ymmärsivät: hän valitsi pysyvän epätoivon ja elämän vailla kuvitelmia.

Kleist matkusteli, kirjoitti, heittäytyi lemmenseikkailuihin ja suunnitteli itsemurhaa. Ensimmäisen näytelmänsä hän luki Weimarissa Wielandille, joka näki Kleistissa Goethea ja Schilleriä voimakkaamman neron. Mutta uusissa epätoivon puuskissa hän poltti käsikirjoituksensa. Kleist kirjoitti siskolleen:

"Olen Pariisissa lukenut teokseni, sikäli kun se oli valmis, sen hylännyt ja polttanut: ja nyt on kaikki lopussa. Taivas kieltää minulta maineen, maan lahjoista suurimman: kuin itsepintainen lapsi heitän pois kaikki muut...astun ranskalaiseen sotapalvelukseen ja hyökkäämme kohta Englantiin. Kaikkien meidän turmiomme väijyy meren yllä, minä riemuitsen kun on näkyvissäni rannattoman upea hauta."

Kleistin kerrotaan yrittäneen pestautua Napoleonin armeijaan. Mutta mies oli liian sekavassa mielentilassa ja hänet palautettiin Saksaan. Dresdenissä Kleist toimi kirjallisissa piireissä, toimitti aikakauslehteä. Hänen kirjoituksiaan painettiin ja näytelmiä esitettiin. Nämä olivat kaksi hänenelämänsä onnellisinta vuotta.

Sitten Kleist sekaantui oikeistopolitiikkaan, hän oleskeli Berliinissä ja avusti äärikonservatiivista lehdistöä. Hän kannatti tuolloin kiihkoisänmaallisia fasismin edeltäjiä.

Yhä katkerampana hän eristyi ja masentui. Löysi viimein naisen, joka halusi kuolla hänen kanssaan. Henriette Vogel haaveellinen nainen ja parantumattomasti sairas. Haltioituneen kirjeenvaidon ja tapaamisten jälkeen 21.11.1811 Kleist ampui ensin naisen ja sitten itsensä.

"Taivas tietää, mitkä tunteet, puolittain surumieliset, puolittain hilpeät, liikuttavat meitä tällä hetkellä, jolloin sielumme kahden iloisen ilmalaivan lailla kohoavat yli maailman. Päivätty Potsdamin Stimmingsissä - kuolemani aamuna. Heinrich von Kleist."

Ensimäinen Kleistin tunnettu draama oli perhetragedia "Die Familie von Schroffenstein" (1802). Se oli jambimittaan kirjoitettu julma kuvaus kahden perheen välisestä verikostosta, ja rakkaudesta kahden nuoren kesken. Toisin sanoen Romeo ja Julia asetelma. Näytelmässä Kleistin rakastavaiset voittavat ensin kaikki esteet, mutta kun he saisivat toisensa niin he ymmärtävät toisensa väärin.

Alituisesti rakkaus Kleistin kehittelemänä erehtyy kohteessaan ja palaa omassa himossaan. Koston ja tappamisen kierre paljastuu täysin erehdykseksi - mutta vasta kun lähes kaikki henkilöt oli surmattu ja vanhemmat tappaneet lapsensa. Näin elämän koko irrationaalisuus paljastui. Kerrotaan että Kleist nauroi ääneen lukiessaan näytelmäänsä.

SADISTINEN SANKARITAR

Penthiseleilea (1808) on Kleistin tragedia joka sijoittuu Kreikkaan, siinä esiintyy myyttisiä amatsoneja, yksirintaisia naissotureita jotka jousella ampumisen parantamiseksi ovat leikanneet toisen rintansa. He eivät saa valita miestä rakkaudesta, vaan heidän on yhdyttävä mieheen joka voittaa heidät taistelussa.

Amatsonien kuningatar Penthesilea uhmaa tätä lakia koska on rakastunut Akhilleukseen. Näin tunteet tulevat mukaan amatsonien kylmään, tuhoavaan naissoturin elämään. Tragedia piilee siinä, että Akhilleus on jo rakastunut Penthesileaan. Soturinainen haluaa valloittaa rakastettunsa, sitoa piikikkäin ruusukahlein ja alistaa tämä rakastelussa.

Mutta Akhilleus on voimakkaampi ja ovelampi. Hän näyttelee hävinnyttä ja nainen kuvittelee voittaneensa. Mutta kun Penthesilea huomaa petoksen hän luulee että toinen pilkkaa häntä - raivo voittaa rakkauden, hän päästää verikoirat Akhilleuksen kimppuun ja silpoo vimmoissaan omilla hampaillaan miehen ruumista. Kleist on sanonut Penthesileasta:

"Minun sisin olemukseni on siinä; samalla kertaa sieluni koko tuska ja loisto."

Tunnustusta toivoen Kleist uskalsi antaa näytelmän Goethen luettavaksi. Näytelmä oli huutavassa ristiriidassa Goethen kuvaaman seesteisen ja harmonisen viileän antiikkikuvan kanssa, Kleist oli kuvannut raakaa ja välivaltaista Kreikkaa.

Penthesileassa nainen edustaa järjetöntä rakkautta, mies laskelmoivaa viekkautta. Kleistin tuotannossa on aina näin. Nainen on uhri, jonka mies yrittää alistaa "esineekseen".

"Rikottu ruukku" (1808) on asetelmaltaan aiempia sovinnaisempi komedia, ja se on suomennettukin. Juoni on symbolinen: ruukku on rikottu ja särkijää etsitään. Syyllinen on kuitenkin itse tuomari; hän on lahjottava irstailija, joka yrittää vietellä viattoman Eeva nimisen naisen. Tuomari itse on nimeltään Adam. Kysymyksessä on jälleen taistelu miehen ja naisen välillä, tunteen ja viekkauden välillä.

Kleistin novelleista kuuluisin on Michael Kohlhaas (1808). Se on kertomus raivoisasta kapinasta.
Nimihenkilö on hevoskauppias, jolta raaka aatelismies on varastanut pari hevosta. Pyrkiessään saamaan oikeutta hän ajautuu perustamaan kokonaisen kapinallisten sotajoukon. Hän joukkoineen kylvää kauhua läpi koko saksanmaan. Mitättömästä asiasta kasvaa valtiollinen prosessi.

Ihminen on jälleen yksin mieletöntä maailmaa vastassa, ja aiheuttaa tuhoa saadakseenitselleen oikeutta. Myös Kohlhaas saavuttaa Kleistin useimpien sankareiden tavoin autuudentunteen vasta kuolemassa.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Heinrich_von_Kleist
www.nemecko.slansko.cz/de/dienstag-5-april.html.

7 comments:

dudivie said...

Tieto voi olle henkilolle turhaa, toiveista voi keskustella

Homo Garrulus said...

Sitä minäkin toivon, tietämättä yhtään mitään mistään (mitä elämälleni tapahtuu ja kuka sitä oikeasti ohjaa kun minua ei anneta sitä ohjata...) Olen vanki vaikka aina sanotaan, ettei saa sellaiseen jäädä: mutta sadistiset rouvat ja herrat ovat päättäneet niin; minkä sille voi.
Juon kenties elämäni loppuun ja kirjoitan millaista on olla vankilassa (kuten tuo Wienissä asuva tyttö oli 8 vuotta).

No, en vielä juo. Vielä on toivoa siis.

Homo Garrulus said...

Mies ei lue miten huono mies on, mies lukee yleensä miten oikeassa mies onkaan suhteessa tähän kieroon ja viekkaaseen nais-hahmoon?

Mutta miehellä on aika oppia miten paha mies voi olla kun hän itse kokee olevansa juuri sitä mitä muut miehet häneltä odottavat. Sukulaissielu on siis aina omasta sukupuolesta niin kauan, kunnes näkee sen, mitä se toinen näkee. Ja se on empatiaa; minun erikoisosaamistani pian.

Empathy is my middle name. Emmi, sano emmi vaan.

Anonymous said...

Kotkan saarelta terveisia, lehdet on nakojaan pudonnu. Ortopedillä jonotetaan
kolmen paivan paasta lampotila saattaa olla lahempana kolmeakymmenta

Homo Garrulus said...

Minäkin kirjoitan sadismista omalla sivuillani.

Sadistien lasten ominaisuus on se, että heillä on huoneet täynnä viimeisimpiä leikkikaluja ja silti vähän oikeita ystäviä. Ostavat ystävänsä, ostavat kaiken huomion ja elävät kuin kynttilä: vain huomion takia. Eivät siis elä rakkaudesta, eivät onnesta, eivät ystävyydestä vaan pelkästä hybriksestä olla oikeassa ja saada viimeinen sana: vaikka koko elämän verran.

Ovat pahempia kuin kulkurit (oikeat sellaiset) ja kaikenlaiset kaksikymppiset eläkeläiset. Ovat sitä rihkamaa mitä Jumala loi saadakseen terveydelle sairas vastine; miten pahasta tulee paha jotta hyvä ymmärtäisi miten paha voi olla kun on paha. Heitä pitää varoa ja varoittaa lapsiaan, etteivät vaan tutustu sadistiin tai narsistiin ja näitten psykopatiaan.

Ovat taitavia valehtelemaan, juoruamaan ja toistamaan juorujaan ja ivaansa; koko ajan sillä varastetulla tai terrorismilla saaneiden rahojen avulla. Kokevat suurta mielihyvää muita piinaamalla ja muiden elämää rikkomalla. Ovat siis elämän saasteporukka joka vain osaa käyttäytyä kuin mestarit.

Niin voimme sanoa, ettei käyttäytymisen kautta ainakaan voi tietää kuka on aidosti aristokratia ja kuka on sitä simuloiva. Simuloivat siat ovat melkein taitavampia kuin aristokratia itse.

Homo Garrulus said...

En ole varma, onko niin, että nainen on se viekas ja mies se tunne. Voi olla myös niin, että kaikki, jotka ovat alakynnessä rupeavat viekkaiksi koska on pakko. Kaikki jotka ovat yläpositiossa ovat tunteellisia, jo siksi, että on siihen varaa.

Ei-mitään siis onkin jotain. Koska elämä ON jotain myös sellaiselle, jolla ei ole sinun hyvää itseluottamusta.

Mutta sinä olet vanha mielisairaanhoitaja/lääkäri - joten sinä mietit varmasti aina siitä lähtökohdasta; että sinä olet se oikeasti terve ja muut sitten eri lailla tai ei ollenkaan sairaita?

Rauno Rasanen said...

HG

',joten sinä mietit varmasti aina siitä lähtökohdasta; että sinä olet se oikeasti terve ja muut sitten eri lailla tai ei ollenkaan sairaita?'

No en taatusti mieti. Mutta yritän kyllä ajatella mahdollisimman johdonmukaisesti - joskus täysin ylivoimaisen emotionaalisen turbulenssini voittamiseksi.

Tosin emootiot ovat koko esteettisen ajatteluni ydin. Ilman emootioita ei ole taidetta.

Ja mitä itseluottamukseeni tulee, niin se on fasadi siinä missä ihmisen luonne tiettynä tottumuksena, tapana ja tyylinä (sic) on fasadia.

Joten älä tee minusta mitään ihannetta tai 'jumalaa' kuten eräät muut ovat erehtyneet tekemään....Minä olen pikemminkin - ja mieluummin (haha) paholainen (hymiö).