April 21, 2008

Sitaatteja Zizekiltä 4

'Marxin analyysissa on keskeistä kuitenkin se, että asiat (kauppatavarat) uskovat heidän [ihmisten] puolestaan, subjektien sijaan, ikäänkuin kaikki heidän uskomuksensa, taikauskonsa ja metafyysiset mystifikaationsa, jotka rationaalinen, utilitaristinen persoonallisuus oletetusti voitti, olisivat ruumiillistuneina 'esineiden välisissä suhteissa'. He eivät enää usko, mutta esineet uskovat heidän puolestaan.'
...
...] meidän pitäisi ymmärtää perustava lacanilainen väite, jonka mukaan psykoanalyysi ei ole psykologiaa. Kaikkein intiimeimmät uskomukset, jopa kaikkein intiimeimät tunteet, kuten myötätunto, itku, suru ja nauru, voidaan siirtää tai uskoa toisen tehtäväksi ilman, että ne menettäisivät vilpittömyyttään.

Seminaarissaan L éthique de la psychoanalyse Lacan puhuu kuoron roolista klassisessa tragediassa. Me, katsojat, tulimme teatteriin huolten täyttämänä, täynnä arkipäivän ongelmia, kykenemättöminä sopeutumaan varauksetta näytelmän ongelmiin, toisin sanoen tuntemaan sen edellyttämiä pelkoja ja myötätuntoa, mutta ei hätää, on olemassa kuoro, joka tuntee surun ja myötätunnon meidän puolestamme, tai tarkemmin sanottuna me tunnemme edellytetyt tunteet kuoron välityksellä:
'Teidät on näin vapautettu kaikista huolistanne; vaikka ette tuntisikaan mitään, kuoro tekee niin teidän puolestanne.'

Vaikka me katsojina katselemme esitystä puolinukuksissa, objektiivisesti - käyttääkseni vanhaa stalinistista ilmausta - me suoritamme myötätunnon velvollisuuttamme sankareita kohtaan.
Niin sanotuissa primitiivisissä yhteiskunnissa löydämme vastaavan ilmiön 'itkijöiden', naisten, jotka on palkattu itkemään puolestamme, muodossa. Näin suoritamme suremisen velvollisuutemme toisen välityksellä ja voimme käyttää oman aikamme hyödyllisempiin puuhiin - kuten esimerkiksi edesmenneen perinnön jakamiseen.

Välttääksemme kuitenkin sen vaikutelman, että tämä ulkoistaminen, tämä intiimimpien tunteidemme siirto, olisi pelkästään niin sanottujen primitiivisten kehitysvaiheiden piirre, muistuttakaamme itseämme ilmiöstä, joka on varsin tavallinen suosituissa televisio-ohjelmissa ja -sarjoissa: 'purkitetty nauru'. Jonkun hauskaksi tai vitsikkääksi oletetun huomautuksen jälkeen voitte kuulla naurua ja taputuksia, jotka on sisällytetty itse esityksen ääninauhalle.
Meillä on tässä klassisen tragedian kuoron täydellinen vastine. Siitä meidän tulee etsiä 'elävää antiikin aikaa'. Toisin sanoen miksi tämä nauru?

Ensimmäinen mahdollinen vastaus on, että se muistuttaa meitä siitä, milloin pitää nauraa. Tämä vastaus on tietenkin kiinnostava, koska se implikoi, että nauru on velvollisuus eikä mikään spontaani tunne. Tämä vastaus ei kuitenkaan ole riittävä, koska tavallisesti emme naura. Ainoa oikea vastaus on, että televisiossa ruumiillistuva toinen vapauttaa meidät jopa meidän velvollisuudestamme nauraa, koska se nauraa meidän puolestamme.
Vaikka väsyneenä päivän typerästä työstä emme siis tekisi muuta kuin tuijottaisimme puolinukuksissa televisioruutua koko illan, voimme jälkikäteen sanoa, että objektiivisesti, toisen välityksellä, meillä oli todella hauskaa.

Jos emme ota huomioon tätä uskomuksen objektiivista asemaa, meille voi käydä kuin tunnetun vitsin hullulle, joka luuli olevansa maissinjyvä. Vietettyään jonkin aikaa mielisairaalassa hän parantui lopulta. Nyt hän tiesi olevansa mies eikä jyvä, joten hänet päästettiin ulos.
Heti kohta hän kuitenkin tuli juosten takaisin sanoen: 'Tapasin kanan ja pelkäsin, että se söisi minut'. Tohtorit yrittivät rauhoittaa häntä ja sanoivat: 'Mutta mitä sinä oikein pelkäät? Sinähän tiedät nyt, että olet mies etkä jyvä' Hullu vastasi: 'Niin, minä tietenkin tiedän sen, mutta tietääkö kana, etten enää ole jyvä?'

Slavoj Zizek: Ideologian ylevä objekti (1989, suom. 2005, josta s. 57, 58-59.)

4 comments:

mattitaneli said...

Hei hyvä Rauno,


Kiinnostavia kirjoitat. Yleensä puhutaan varhaiskantaisista kulttuureista ja uskonnoista,
eikä niinkään primitiivisistä.

Itkuvirsiä on tutkittu Suomessa
paljon ( Ks. muun muassa Aili Nenolan tuotanto).
Oletko muuten lukenut Juha Pentikäisen kirjan Marina
Takalon uskonto? Minusta erinomainen teos.



Ystävällisesti Matti

Iines said...

Muistelen Lauri Hongon ja Juha Pentikäisen todenneen luennollaan ja yhteisessä teoksessaan Kulttuuriantropologia, että sana primitiivinen voi viedä harhaan. Primitiiviset kulttuurit ovat hämmästyttävänkin kehittyneitä ja eriytyneitä instituutioita, ne eivät ole lisäksi yhtenäisiä, vaan niillä on suuria eroja arvo- ja normijärjestelmissä.

Tässä mainitussa teoksessa todetaan, että sana "primitiivinen" voidaan kuitenkin vapauttaa kielteisestä arvovarauksesta (= alkeellinen, kehittymätön), ja sillä voidaan puolueettomasti tarkoittaa esim. varhaiskantaista tai kirjoituksetonta kulttuuria tai kulttuurin piirrettä. Näin ollen olen itsekin käyttänyt sanaa "primitiivinen" puhuessani varhaiskantaisista uskonnoista.

mattitaneli said...

Heí hyvät Rauno ja Iines,


Kiitos. Aivan oikein, Iines, siteeraat
tuota varsin tuttua ja joskus
ainoinaan uskontotieteen alkuopinto-
vaiheessa tenttaamaani kirjaa,
jota kyllä olen lukenut monesti
sen jälkeenkin.
Joka tapauksessa uskonnontutkijat,
uskontotieteilijät käyttävät, ainakin Suomessa, yleensä sanaa varhaiskantainen kulttuuri ja
uskonto, ei niinkään primitiivinen
kulttuuri ja uskonto. Tietenkin
uskonto on osa kulttuuria, siksi kulttuuriantropologia ( ja sosiaaliantropologia)
on uskontoantropologiaa laajempi käsite,joka taasen on yksi vertailevan
uskontotieteen ( Comparative Religion) tutkimusalue monen muun
uskontotieteen osa-alueen lisäksi.
Nykyään näyttää vielä olevan kognitiivisen uskontotieteen paradigma aika
lailla vallalla ( Ks. mm. I.Pyysiäisen, V. Anttosen, M. Kamppisen kirjoitukset), vaikka itse odotan jo uskontososiologian uudelleentuloa ( ks. Titus Hjelmin kirjoitukset). Sillä olisi nyt
sosiaalinen tilaus, vaikkakin esimerkiksi uskontoantropologia
on kestorelevantti tutkimusalue.
Nykyään uskontiede myös Suomessa
saattaa tarkastella myös kristillistä uskontoa ja siihen
littyviä juttuja.


Ystävällisesti Matti

Rauno Rasanen said...

mattitaneli, iines

Niin - minähän en tässä kirjoita yhtään mitään vaan ainoastaan siteeraan.

*
Zizekin pointti lienee siinä, että usko (ja uskomukset) ei oikeastaan ole ihmisen sisäinen asia vaan 'se tapahtuu' fantasoiduissa muodoissa, ikäänkuin ulkoistettuna, ideologis-uskonnollis-mediaohjatussa Toisessa, siirrettynä niille 'agenteille', joiden 'toiminnan' vaikutuksesta me koemme merkityksellisiä elämyksiä ja ylläpidämme uskomuksia - olipa sitten kyse tavaran vaihtoarvon objektiivisuuden illuusiosta, tragediakuoron oletettavasti adekvaateista reaktioista päähenkilön kohtaloon tai television viihdeohjelmien 'valmiista' naurusta, joka kertoo, missä kohtaa pitää nauraa eli mikä on huvittavaa.

Me emme monestikaan oivalla, että uskomuksemme toimivat objektiivisella tavalla juuri näin (itse uskomuksien sisällöistä ei nyt ole kysymys).

Mutta jos emme oivalla tätä uskomustemme rakentumismekanismia ja uskomusten tällä tavoin objektiivista roolia, Zizek vertaa meitä hulluun, joka ei ole täysin parantunut, koska luulee, että maailma ei tiedä hänen parantuneen ja joka sen vuoksi saattaa suhtautua häneen yhä niinkuin hän aiemmin siihen (siis maailmaan) - enemmän tai vähemmän absurdien (tosin monesti myös varsin toimivien) uskomusten vallassa elävänä.

Toisaalta - emmekö me elä jatkuvasti jonkinlaisen fantasian vallassa..?

Kuitenkaan Zizekillä ei (kuten ei Lacanillakaan) ole tarjota varsinaista parantumisohjelmaa traumaattisen oireen vallasta - on vain mahdollisuus tiedostaa ja ymmärtää oireitaan paremmin - ei enempää.

Voimme siis tiedostaa traumasta (joka ilmentää tietoisuuden kehittymisen perustavaa splittiä ja fantasmaattisuutta sekä symbolisen tason illusorisuutta) syntyneitten oireittemme paradoksaalisen 'mekanismin', jolla ideologinen (tai uskonnollinen jne.) fantasia peittää reaalisen (olemisen ytimen) tyhjyyden - mutta ei enempää.

Emme pysty muuttaamaan mahdotonta reaalista muuksi kuin (toisenlaiseksi - 'paremmaksi'?) fantasiaksi ja illuusioksi.