June 3, 2005

Myötäkärsimisestä eli "Nietzschekö sosiopaatti?" osa 2

Nietzschen "Toinen luonto" (päivitys 7.6)
(Aluksi joitain motoksi tarkoitettuja faktoja sekä Nietzschen elämästä, että hänen kirjoistaan)

I) "Olet voittanut galilealainen!"
Otsikon tunnustus on ajateltu fiktiivisesti Nietzschen esittämäksi hänen henkisen romahduksensa jälkeen.
Edelliseen liittyen voidaan myös kysyä: murtuiko Nietzsche ristinsä - jota hän ajoittain miltei ylisti - juurella? Vastauksena voidaan - tosin hieman ylidramaattisesti ja romanttisestikin - esittää, että Nietzsche luhistui lopulta juuri omaan säälin kieltoonsa, jota hän ei enää pitempään kestänyt.

Näin kertoo tositarina.

Tammikuun 3:na päivän 1889 Torinossa filosofi oli kävelylenkillään huomannut ajurin lyövän raa`asti hevostaan ruoskalla ja heittäytynyt eläimen kaulaan tätä suojellakseen. Tämän tapahtuman jälkeen Nietzsche ei enää palannut henkisesti ennalleen...
Kyseessä ei ole legenda, sillä tapauksella oli silminnäkijöitä.

II)- Rüdiger Safranski kirjoittaa kirjassaan Nietzsche: A Philosophical Biography tämän taipumuksesta ylikorostuneeseen myötäkärsimisen tunteeseen seuraavasti:

"This compassionate disposition caused Nietzsche to suffer. The philosopher who later assailed the morality of compassion displayed an almost osmotic sympathy. Nietzsche himself could not be nearly as cruel, callous, and ruthless as he later demanded from the Übermensh.
His exquisite sensitivity to changes in people as well as fluctuations in the climate had unfortunate consequenses (p. 167)."

III) Nietzsche ja hänen "Toinen Luontonsa."

Nietzsche irtautui vuosien 1876-1878 aikana radikaalisti 1) Schopenhauerin ja 2) Wagnerin vaikutuksesta. Tämä irtautuminen merkitsi täyskäännöstä entisen 1) romanttis-pessimistisen ja 2) romanttis-nihilistisen maailmankatsomuksen suhteen. Samanaikaisesti Nietzsche oli irtautumassa vähitellen myös yliopistollisesta urastaan, klassisen filologian professorina.

Nietzsche oli jo opiskeluaikanaan alkanut kokea olevansa enemmän filosofinen ajattelija kuin filosofi. (Alunperinhän hän lähti lukemaan filologian ohella myös teologiaa, koska äiti toivoi pojastaan suvun perinteiden mukaisesti pappia, mutta Fritz jätti nuo opinnot yhteen lukukauteen, mikä aiheutti perheriidan, koska sitä seurasi myös Nietzschen kieltäytyminen kotiehtoollisesta.)

Niinpä Nietzsche 1871 - vasta kahden vuoden professoriutensa jälkeen - haki Baselin yliopistossa avoimeksi tulevaa filosofian professuuria. Seuraavassa sitaatti Nietzsche Chronicle: 1871.

"FN's professional restlessness continues. He applies for Teichmüller's professorship in philosophy and recommends his friend Erwin Rohde as the successor for his chair of philology; both fail. FN's affinity for philosophy grows stronger; in a letter he notes of himself: "Von Natur auf das Stärkste dazu gedrängt, etwas Einheitliches philosophisch durchzudenken."[By nature pressed in the strongest way to think through something philosophically in its entirety."

Yritys epäonnistui lähinnä kahdesta syystä: Nietzschen jo tällöin huonon terveyden ja toisaalta hänen filosofisten opintojensa puutteellisuuden takia. Hänhän ei ollut lukenut lainkaan nimenomaan filosofiaa oppiaineenaan, vaikka tunsikin myös antiikin ajan filosofit kuin omat taskunsa filologian opintojen kautta.

Mutta Nietzscheltä puuttui systeemattinen tietämys uudemmasta filosofiasta - puute, jota hän kyllä vuosien mittaan paljolti korjasi lukemalla uudempia filosofian klassikkoja. Aivan uusimpia filosofian virtauksia hän ei liene juurikaan tuntenut, joskin itse asiassa kirjoitti niistä jatkuvasti, koska oli omalla tavallaan luomassa juuri tulevaisuuden filosofiaa.

Nietzschen luonteeseen liittyi syvästi mainitsemani kahtiajakoisuus: hän koki yliherkästi (antiikin) tragedian todellisuuden, toisten ihmisten mielialojen vaihtelut ja jopa ilmaston muutokset.

Kyetäkseen psyykkisesti sopeuttamaan luonteensa todellisuuteen ja jopa hyödyntämään sitä kirjallisessa työssään, hän omaksui 1876-78 ns. "volte-face" kirjansa Inhimillistä, liian inhimillistä, The Nietzsche Channel: Human, All Too Human, sisällöllisen ja tekstirakenteellisen tylinmuutoksen myötä lopullisesti tuon kuuluisan "toisen luontonsa." Viimeistään tästä lähtien hyödynsi omaa persoonallista problematiikkaansa kirjallisen identiteettinsä uusintamisessa/uusiutumisessa.

Mikä/mitä oli tuo "toinen luonto? Seuraavasta lähdeviitteestä löytyy aihetta käsittelevä, pitkähkö sitaatti, joka sisältyy mainittuun Safranskin filosofiseen biografiaan. (1)

IV) Ehdottomasti maininnan arvoinen, mitä tulee juuri Nietzschen henkilökohtaiseen asenteeseen kristillistä elämänmuotoa kohtaan, on seuraava sitaatti. Emme puhu nyt mm. "toisen luonnon"vaatimuksista ja kokeiluista vaan konkreettisesti kristillisestä elämänuodosta. En valitettavasti ole tähän hätään vielä löytänyt alkuperäistä sitaattia, joka sisältyy Nietzschen kirjeeseen joko muusikko Peter Gastille, joka on Nietzschen antama nimimerkki oppilaalleen ja muusikko Heinrich Köselitzille (hänen oikolukijalleen) tai kirkkohistorian professori Franz Overbeckille, joka myös toimi Nietzschen teosten epävirallisena toimitusavustajana. The Nietzsche Channel: Nietzsche: Correspondents

Sitaatti on muistaakseni vuoden 1886 kirjeestä Hyvän ja pahan tuolla puolen The Nietzsche Channel: Beyond Good and Evil ilmestymisen jälkeen. Nietzsche piti tätä teosta juuri hiukan aiemmin julkaistujen Zarathustran 4:n kirjan/osan myönteisen ja dionyysisen kauden jälkeen "kieltävänä" ja siten myös krjaimellisemmin filosofisena polemiikkina. Kirja oli hänen mielestään synkkä kuin "mustekala."

Nietzsche tuo kirjeesään selvin sanoin julki, ettei hänen kristinuskon vastaisuuttaan pidä ottaa täysin kirjaimellisesti. (Se on siis osa hänen"toista luontoaan"/RR). Nietzsche sanoo myös suoraan, ettei hän ole missään nähnyt niin hyveellistä elämää kuin kristittyjen parissa.

Ja olkoon tämä hatarasti muistettu, mutta pääteeman lähes sanatarkasti toistava lainaus jälleen esimerkki siitä, miten ongelmallinen asia Nietzschen suhde kristinuskoon lopultakin oli.

V) Näin kirjoittaa myötäkärsimyksen ankara kriitikko itse kirjallisessa elämänkerrassaan Ecce Homo (1888): " En lue Pascalia vaan rakastan (kursiivi Nietzscheltä) häntä kristinuskon opettavaisimpana uhrina,..." (2) Blaise Pascal, wikipedia.org/wiki/Blaise_Pascal.

VI) Nietzschen "ilosanomaan" Jumalan kuolemasta saadaan huomattavasti vakavampi perspektiivi seuraavan, kuuluisan vertauksen myötä, joka löytyy kirjasta Die fröhliche Wissenschaft, 1882, The Gay Science § 125. (3)

VII) New Statesman - Books . Osuva yleiskatsaus Nietzschen syvästä uskonnollisuudesta, jolle hän yritti "Jumalan kuoleman" jälkeen löytyy uutta "kasvualustaa" (mikäli on lupa käytää tätä ilmaisua). (4)

VIII) Lopuksi on syytä mainita nainen, johon Nietzsche rakastui 1882: häntä 16 vuotta nuorempi, älykäs pietarilainen opiskelija, Lou Salome (Nietzsche and Lou Salomé - First Section).
Lou kirjoitti Nietzschestä kirjan, joka julkaistiin muutama vuosi Nietzschen psyykkisen romahduksen jälkeen 1894, Salome / Nietzsche, jossa hän muun muassa kuvailee Nietzschen luonnetta ja käytöstä esimerkiksi seurassa: hiljainen, vetäytyvä, mietiskelevä ja ylikohtelias.
(Linkit kertovat Loun Ja Nietzschen dramaattisesta suhteesta olennaisimman.)

Lou von Salomé (1861-1937) (33 letters from Nietzsche, 1882).
The daughter of a Russian general, she met Rée and Nietzsche in 1882. She went on to marry Carl Andreas in 1887, became a mistress of Rainer Maria Rilke, and, much later, developed a friendship with Sigmund Freud. Read more about Salomé at: Nietzsche Hauptseite.

******

4. 6 Kuten huomataan blogiesseeni Nietzschen persoonallisuuden ja filosofian vastaavuuksista etenee hitaasti. Aihe merkitsee minulle todellakin eräänlaista tour de forcea - "voimannäyttöä." Sanonta Hic Rhodus, hic salta - kuvaa myös erinomaisesti aiheen minulle esittämää haastetta.
Se on vaatii syvää henkilökohtaista paneutumista kirjoitusprosessiin. Mutta minä kirjoitan sen - varmasti (ellen ehdi sitä ennen delata...)!

*
Olkoon myös seuraava huomautus hetken aikaa tämän postin yhteydessä. Siirtänen sen myöhemmin oman otsikon alle.

Joku on saattanut myös huomata, ettei jo maaliskuussa lupaamastani Martti Servo & Napander-jutusta ole kuulunut aikoihin mitään. Mutta kyllä se muhii koko ajan. Wordissä on muutama sivu valmista aloitusta tehtynä.
Siitäkin olen aikonut eräänlaista tour de forcea.
Tarkoitus on käyttää napaderilaista plagiaatti=satiiri=farssi-muotoa/sisältöä esimerkkinä siitä, miten kritiikki voi nykypäivänä onnistua vain eräänlaista performatiivista ristiriitaa - PR - käyttämällä (Ei kuitenkaan perinteisen filosofisen määritelmän mukaan tulkittuna.

PR-määritelmää/"toteutusta" käytetään tässä pikemminkin "väittämän/esityksen/kritiikin" onnistumisen edellytyksenä, kun taas (transsendentaalipragmaattisessa) filosofiassa se yritetään tulkita virhepäätelmäksi (*).

Tässä on vaarana tietysti se, etteivät ihmiset oivalla, että heille nauretaan ääneen - jos se nyt mikään vaara ylipäätään on. Silloin heiltä vain jää tajuamatta esityksen moniulotteisuus, ja saattavatpa he jopa loukkaantua, mikäli lopulta vaivoin ymmärtävät, että esityksen motiivi on ironinen.
Mutta ne, jotka ymmärtävät napanderilaiseen performaatioon liittyvän ristiriidan= satiirin ja farssin, nauttivat tietenkin paitsi musiikista MYÖS itse ristiriidasta - aivan kuten me kuuntelemme Frank Zappan "taidetta" sekä musiikillisesti loistavana että samanaikaisesti "PR:ssa" kaikkien musiikillisten konventioiden kanssa olevana.

On syytä huomioida, että Nietzschen Zarathustra jos mikä on - ei pelkkä parodia ja satiiri vaan lopulta myös farssi Raamatun kirjoitustyylistä ja jopa joistain sen sisällöistä - siten se on myös eräs esimerkki edellä uudelleen tulkitusta performatiivisesta ristiriidasta.

(*) "Performatiivisella ristiriidalla tarkoitetaan sitä, että argumentoija joutuu turvautumaan siihen, mitä hän on kumoamassa eli argumentoimaan ristiriitaisesti suhteessa omiin lähtökohtiinsa.
Habermas väittää, että nimenomaan performatiivisten ristiriitojen osoittamisen avulla tehdään näkyviksi ne julkilausumattomat säännöt, joita ilman argumentaatio ei voi toimia. Näille säännöille ei ole vaihtoehtoja, jos ylipäätään on kyse argumentaatiosta.")

*************

2.6. Nietzschen nihilismi ja conradictiot eli miten länsimaisen kulttuurin arvojen pirstoutuminen voi kiteytyä neron sielunelämässä.
Huom! Muistakaamme hulluuteen ajautuneen Nietzschen yhteydessä aina myös epileptikko Dostojevski, sillä nämä kaksi konkreettisesti sairasta miestä sisäistivät kärsimyksen täyttämässä elämässään, jonka he siirsivät tuotantoonsa, eurooppalaisen nihilismin ydinongelmat 1800-luvun ajattelijoista kaikkein parhaiten.

Heidän yhteydessään on myös muistettava hieman varhaisemmat "pahuuden asianajajat" - markiisi de Sade The Life and Times of the Marquis de Sade, jota kumpikin oli lukenut sekä Edgar Allan Poe- toinen pahuuden kirjallinen analyytikko.

(1)

"For the tome being, Nietzsche remained within his chosen field of philology, which continued to captivate him when he was offered a distuingished professorship in a classical philology in Basel before he had even concluded his doctoral dissertation. However, as a philologist who had looked over the fence of his discipline and discovered his passion for writing and philosophizing, he felt confident that he had the power to breathe life into his field.

Nietzsche called the process of transforming the established canon and stictures of his field into something personally meaningful the creation of a "second nature." He described this concept in an autobiographical sketch, written in 1867 after his military service, by citing the example of the foot soldier who initially fears that he will forget to walk during drills "if he is taught the consciousness of lifting his foot." However, once marching has been integrated into his flesh and blood, "he can walk as freely as before."

The concept of "second nature" would acquire a pivotal significance for Nietzsche. Whe 1882 his friends chided him that his free-spirited conduct was out of line with his nature and that he had gone too far with it, he defended himself in a letter to the pianist and composer Hans von Bülow, who was Cosima Wagner`s first husband: "True, it may be a 'second nature": but I hope to prove that I have only now taken true possession of my first nature with this second nature."

"First nature" reflects the manner in which people have been brought up and what inheres in them and their backgrounds, milieus, and characters. "Second nature" is what people do with their potential. The young Nietzsche discovered that language and writing would enable him to make something of himself.

Self-configuration through language became a passion for Nietzsche." (p. 54-55)

(2) (Ecce Homo: "Why I am so clever § 3)

"That I do not read Pascal but love him, as the most instructive sacrifice to Christianity, slowly murdered first physically then psychologically, the whole logic of this most horrible form of inhuman cruelty;..."

"Dass ich Pascal nicht lese, sondern liebe, als das lehrreichste Opfer des Christenthums, langsam hingemordet, erst leiblich, dann psychologisch, die ganze Logik dieser schauderhaftesten Form unmenschlicher Grausamkeit;..."

(3)
125.
The madman.
Have you not heard of that madman who lit a lantern in the bright morning hours, ran to the market place and cried incessantly: "I seek God! I seek God!"— As many of those who did not believe in God were standing around just then, he provoked much laughter. Has he got lost? asked one. Did he lose his way like a child? asked another. Or is he hiding? Is he afraid of us? Has he gone on a voyage? emigrated?— Thus they yelled and laughed. The madman jumped into their midst and pierced them with his eyes. "Whither is God?" he cried. "I will tell you. We have killed him—you and I! All of us are his murderers! But how did we do this? How could we drink up the sea? Who gave us the sponge to wipe away the entire horizon? What were we doing when we unchained this earth from its sun? Whither is it moving now? Whither are we moving? Away from all suns? Are we not plunging continually? And backward, sideward, forward, in all directions? Is there still any up or down? Are we not straying as through an infinite nothing? Do we not feel the breath of empty space? Has it not become colder? Is not night continually closing in on us? Do we not need to light lanterns in the morning? Do we not hear nothing as yet of the noise of the gravediggers who are burying God? Do we smell nothing as yet of the divine decomposition?—Gods, too, decompose! God is dead! God remains dead! And we have killed him! How shall we comfort ourselves, the murderers of all murderers? What was holiest and mightiest of all that the world has yet owned has bled to death under our knives,—who will wipe this blood off us? What water is there for us to clean ourselves? What festivals of atonement, what sacred games shall we have to invent? Is not the greatness of this deed too great for us? Must we ourselves not become gods simply to appear worthy of it? There has never been a greater deed,—and whoever is born after us, for the sake of this deed he will belong to a higher history than all history hitherto!"
— Here the madman fell silent and looked again at his listeners: they, too, were silent and stared at him in astonishment. At last he threw his lantern to the ground, and it broke into pieces and went out. "I have come too early," he said then; "my time is not yet. This tremendous event is still on its way, still wandering—it has not yet reached the ears of men. Lightning and thunder require time; the light of the stars requires time; deeds, though done, still require time to be seen and heard. This deed is still more distant from them than the most distant stars—and yet they have done it themselves!"— It has been related further that on the same day the madman forced his way into several churches and there struck up his requiem aeternam deo. Led out and called to account, he is said always to have replied nothing but: "What after all are these churches now if they are not the tombs and sepulchers of God?" —

125.
Der tolle Mensch.

Habt ihr nicht von jenem tollen Menschen gehört, der am hellen Vormittage eine Laterne anzündete, auf den Markt lief und unaufhörlich schrie: "ich suche Gott! Ich suche Gott!"—Da dort gerade Viele von Denen zusammen standen, welche nicht an Gott glaubten, so erregte er ein grosses Gelächter. Ist er denn verloren gegangen? sagte der Eine. Hat er sich verlaufen wie ein Kind? sagte der Andere. Oder hält er sich versteckt? Fürchtet er sich vor uns? Ist er zu Schiff gegangen? ausgewandert?—so schrieen und lachten sie durcheinander. Der tolle Mensch sprang mitten unter sie und durchbohrte sie mit seinen Blicken. "Wohin ist Gott? rief er, ich will es euch sagen! Wir haben ihn getödtet,—ihr und ich! Wir Alle sind seine Mörder! Aber wie haben wir diess gemacht? Wie vermochten wir das Meer auszutrinken? Wer gab uns den Schwamm, um den ganzen Horizont wegzuwischen? Was thaten wir, als wir diese Erde von ihrer Sonne losketteten? Wohin bewegt sie sich nun? Wohin bewegen wir uns? Fort von allen Sonnen? Stürzen wir nicht fortwährend? Und rückwärts, seitwärts, vorwärts, nach allen Seiten? Giebt es noch ein Oben und ein Unten? Irren wir nicht wie durch ein unendliches Nichts? Haucht uns nicht der leere Raum an? Ist es nicht kälter geworden? Kommt nicht immerfort die Nacht und mehr Nacht? Müssen nicht Laternen am Vormittage angezündet werden? Hören wir noch Nichts von dem Lärm der Todtengräber, welche Gott begraben? Riechen wir noch Nichts von der göttlichen Verwesung?—auch Götter verwesen! Gott ist todt! Gott bleibt todt! Und wir haben ihn getödtet! Wie trösten wir uns, die Mörder aller Mörder? Das Heiligste und Mächtigste, was die Welt bisher besass, es ist unter unseren Messern verblutet,—wer wischt diess Blut von uns ab? Mit welchem Wasser könnten wir uns reinigen? Welche Sühnfeiern, welche heiligen Spiele werden wir erfinden müssen? Ist nicht die Grösse dieser That zu gross für uns? Müssen wir nicht selber zu Göttern werden, um nur ihrer würdig zu erscheinen? Es gab nie eine grössere That,—und wer nur immer nach uns geboren wird, gehört um dieser That willen in eine höhere Geschichte, als alle Geschichte bisher war!"
—Hier schwieg der tolle Mensch und sah wieder seine Zuhörer an: auch sie schwiegen und blickten befremdet auf ihn. Endlich warf er seine Laterne auf den Boden, dass sie in Stücke sprang und erlosch. "Ich komme zu früh, sagte er dann, ich bin noch nicht an der Zeit. Diess ungeheure Ereigniss ist noch unterwegs und wandert,—es ist noch nicht bis zu den Ohren der Menschen gedrungen. Blitz und Donner brauchen Zeit, das Licht der Gestirne braucht Zeit, Thaten brauchen Zeit, auch nachdem sie gethan sind, um gesehen und gehört zu werden. Diese That ist ihnen immer noch ferner, als die fernsten Gestirne,—und doch haben sie dieselbe gethan!"—Man erzählt noch, dass der tolle Mensch des selbigen Tages in verschiedene Kirchen eingedrungen sei und darin sein Requiem aeternam deo angestimmt habe. Hinausgeführt und zur Rede gesetzt, habe er immer nur diess entgegnet: "Was sind denn diese Kirchen noch, wenn sie nicht die Grüfte und Grabmäler Gottes sind?"

(4) Ote New Statesmanin katsauksesta.

"If Nietzsche remains inexhaustibly fascinating, it is because he embodies, in an extreme form, the dilemmas of religious thinkers in a post-Christian age.
The son of a Lutheran clergyman, he abandoned a precociously brilliant but intellectually stifling career as professor of classical philology at the University of Basel for life as a nomadic outsider.
Wandering Europe in search of respite from his chronic ill-health (he was probably syphilitic), the devout atheist acquired a reputation as a kind of saint among residents of the modest boarding houses through which he passed. It was a shrewd perception.
Nietzsche spent his life searching for an alternative to Christianity; when he failed to find one, he felt compelled to invent a mythology of his own. The result was an absurd concoction - Zarathustra and the Superman, the Will to Power and the Eternal Recurrence - that bore all the marks of his Christian upbringing. Nietzsche's principal achievement as a thinker lies in his contributions to moral psychology, in which - developing the introspective method of French moralists such as La Rochefoucauld and Chamfort - he analysed and unmasked the Christian virtues, showing them to be sublimations of other, often "immoral" passions.
Yet this incomparable psychologist had little insight into himself. He seems not to have grasped that the peculiar aura of sanctity he left behind him in his restless wanderings was the unmistakable trace of an unbelieving Christian in search of the God he had lost."

No comments: